Aiheista Konkurssisirkukseen

 

Tunnustan. Olen Turkan tekstien fani. Olen lukenut kaikki Turkalta julkaistut tekstit sekä lähes kaiken hänestä kirjoitetun teatterikoulun aikaisten oppilaiden terapiakirjoituksia myöden. Yksi on ylittämätön: esikoisteos Aiheita vuodelta 1982. Siinä Turkka vyöryttää fantastisen kirjon aiheita, joilla suomalainen teatteri ja elokuva pärjäisivät vuosikausia.

 

Puolitoista vuotta sitten olimme saunomassa Teatteri Kultsan Jääkuvia esityksen ryhmän kanssa ja olutpäissämme ryhdyimme Pasin (Lusu) ja Eskon (vanha raato) kanssa käymään sivistynyttä keskustelua siitä, miten mainio se kirja on ja miten se näyttämölle kääntyisi. Kuukausien kuluessa asia unohtui, mutta pulpahti taas pintaan. Viime keväänä otimme kirjan rumaan käteen ja ryhdyimme analysoimaan sen teemoja ja hahmoja. Dramatisointi olikin jo hyvässä vauhdissa kun Esko viimein sai rohkeutta soittaa kirjailijalle. Kirjailija kielsi tekstin käytön vedoten siihen, ettei hän näe sitä näyttämöllisenä ja on tarkoituksellisesti jättänyt siitä pois kaiken dialogin. Samalle aarrearkulle olivat olleet aikaisemmin pyrkimässä monet meitäkin nimekkäämmät yrittäjät.

 

Turkan teksti jäi kummittelemaan mieleemme ja luimme hänen muut näytelmänsä. Josko jotain muuta sitten? Turkan näytelmistä meihin suurimman vaikutuksen teki niistä tuorein: Konkurssisirkus. Vaikka näytelmä tuntuikin ensilukemalta mahdottomalta tehtävältä rupiselle harrastajanäyttämölle laajuutensa ja sirpaleisen rakenteensa takia. Puoli vuotta tässä on yritetty ymmärtää, mistä tekstissä on kysymys, miksi juoni juoksee umpikujaan jatkuvasti, mitkä näytelmän tasot tapahtuvat "oikeasti", mitkä ovat henkilöiden jakomielisyyttä tai fantasioita, kertooko näytelmä Suomesta, suomalaisuudesta, jostain vielä laajemmasta vai pelkästään Jouko Turkan henkisestä tilasta. Tulos on nyt nähtävillä.

 

 

Kuinka te uskallatte tehdä Turkkaa?

 

Jokaisella Jouko Turkan näytelmää katsomaan tulevalla on käsitys siitä mitä hän odottaa näkevänsä: horkassa täriseviä surkeita hahmoja, jotka artikuloivat epäselvästi ja vaeltavat psyykkisissä tiloissa ympäri näyttämöä, rumia ihmisiä ja rumaa kielenkäyttöä, yleisön ja katsomon suhteen kyseenalaistamista, ehkä jopa provokaatiota.

 

Jouko Turkan näytelmiä on esitetty Suomessa hämmästyttävän vähän siihen nähden, että Jouko Turkka on ollut Suomen tunnetuin teatterinohjaaja jo 30 vuotta ja hänen kirjallinen arvonsa kasvaa koko ajan. Työryhmässä mietimme pitkään syytä tähän. On totta, että näytelmät on usein kirjoitettu juuri niille näyttelijöille, jotka ovat olleet työ ryhmässä, on satusilvoa ja yrjö järvistä ja sarimällistä. Mutta nehän ovat vain roolihahmoja, symboleja, jotka voi vaihtaa toisen nimiseksi. Päädyimme siihen, että suurin syy on pelko. Pelko, joka johtuu kunnioituksesta. Turkka on teatterintekijöille kuin jonkun uskonnon kannattajille sen uskonnon perustaja ja jumalan sanan välittäjä (en nyt uskalla kirjoittaa minkä ja mikä, koska pelkään uskonnollisia kiihkoilijoita melkein yhtä paljon kuin Turkkaa ja vaimoa) On luultu, että Turkan tekstejä tehdessä niitä pitää tehdä niin kuin hän tekee. Että aina verrataan Turkkaan ohjaajana. Me olemme yrittäneet heittää kaiken tämän pois ja tehdä sellaista esitystä, jonka itse haluaisimme katsoa. Yrittäneet käsitellä Turkkaa vain kirjailijana.

 

Se onkin onnistunut helvetin hyvin! Siis hereillä ollessa on onnistunut. Yöllä totuus on paljastunut ja jokainen työ ryhmästä on nähnyt unia, joissa Turkka tulee harjoituksiin tai esitykseen huutamaan ja haukkumaan. Tai myöntämään hymyillen synninpäästön:"Te teitte sen omalla tavallanne". Joku näki unen, jossa kuollut isä tuli eloon ja näyttelijämme arveli, että on nyt itsekin kuollut. Isä armahti sanomalla: "Et sinä kuole ennen minua."

 

Toinen syy siihen, että Turkan tekstejä ei ole esitetty, on häpeä. Turkan näytelmät perustuvat hyvin pitkälle häpeään. Tilanteet ja tunteet tulevat häpeän kautta. Turkan tekstin lihaksi tekemiseksi pitää haluta hävetä, hävetä ja voittaa häpeänsä. Pitää haluta hävetä, koska muutoin näitä tekstejä ei voi esittää. Jos ei ymmärrä häpeää, teksti jää ulkokohtaiseksi tekstin esittämiseksi. Tai oman erinomaisuuden esittämiseksi, kellä sitä on. Häpeäminen sinänsä on helppoa. Turkalla on omat tunnetut keinonsa sen saavuttamiseksi näyttelijö issä. Me olemme hävenneet harjoituksissa yhdessä ja erikseen seuraavilla mielikuvaharjoitteilla: "mitä jos työ kaverit tulevat katsomaan tämän", "mitä jos mun sukulaiset tulevat", "mitä jos tulee joku arvostelija", "ymmärränkö mä itsekään mitään tästä" , "mitä jos se näkyy", "mitä jos SE tulee itse katsomaan", "mitä jos SE rupeaa riehumaan esityksessä". Häpeän kokemisen jälkeen häpeä on voitettava. On tunnettava häpeää, mutta kirkkaasti, häpeäänsä häpeämättä. On noustava julistamaan tekstin sanomaa oman häpeänsä päältä. Muutoin häpeä siirtyy katsomoon ja se on kammottavinta mitä teatterissa tai missään esittävässä taiteessa voi tapahtua. Jos näette esiintyjien häpeävän häpeämistään, pyydän, käyttäkää teatterin palautelaatikkoa. Omalta osaltani lupaan vaihtaa lajia.

Turkka sanoi haastattelussa Konkurssisirkuksen Turun esityksestä: "Mitään kirjallisia arvoja siinä ei enää ole." Se oli meidän kannaltamme hyvin lohdullisesti sanottu. Jos mitään kirjallisia arvoja ei ole, emme voi niitä myöskään tuhota.

Marko Jalonen