Arviot lehdissä:

"Turkan Konkurssisirkus toimii"
otsikoitu arvio Ilta-Sanomat lehdessä 23.2.2006.

Kirjoituksensa J.T.Laakso on muotoillut mm. seuraavasti:

o

Jouko Turkan suorasukaisen räävitön teksti sopii myös harrastajateatterin ohjelmistoon, mikäli sillä on kunnianhimoa ja rohkeutta.

Kultsalla on molempia ja lisäksi syvästi tiedostettu tarve käsitellä pelkoa ja häpeää. Kultsa onnistuu Esko Vuorion ohjauksessa tulkitsemaan tajunnanvirtaa muistuttavan Turkan näytelmän rajun rehelliseksi kuvaukseksi siitä, miten pitkälle tässä hetkellistä tyydytystä kaipaavassa ihmiskunnan kehitysvaiheessa on menty.

Alunperin ihmiselle kuuluneet luonnonmukaiset asiat (alastomuus, seksuaalisuus) ovat brutalisoituneet alhaiseksi vallankäytön välineeksi. Valta-asemien takia ollaan valmiit tappamaan ja raiskaamaan.

Mikään muu ei kiinnosta kuin oma pärjääminen ja kepulikonsteilla saavutetun aseman säilyttäminen. Sirkus Suomen edesmenneen tirehtöörin ja hänen tyttäriensä elämästä paljastuu karmeaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja samanaikaisesti toisen sisaren kohdalla ylläpidettyä sairaalloista neitsytmyyttiä.

Ensi-illassa näyttelijät aluksi hieman arastelivat. Pian yleisön tuki ja hyväksyminen kuitenkin vapautti näyttelijäntyötä ja tasapainotti ryhmän osaamista.

Konkurssisirkuksen kantaesityksessä Turussa viime vuonna totiseksi järkyttynyt yleisö häipyi vaivihkaa väliajalla. Onkin hienoa, että näytelmä on aloittanut kierroksensa muissa teattereissa.

Erikseen voi nostaa Esa Helakallion sympaattisen vuorineuvoksen roolityön. Duunari on noussut yritysjohtajaksi ja kunnallispampuksi. Rakkauden puutteessa vuorineuvos pelastaa huoran, joka antautuu lämpimän aterian toivossa. Mies haluaa samalle tasolle naisen kanssa ja lahjoittaa valtavat omaisuusmassansa pois, rakkauden vuoksi.

o

Näyttävästi asemoitu
Ilta-Sanomien juttu kokonaisuudessaan viereisessä kuvassa.

HS - Kulttuuri - 18.2.2006 -
KUISKAAJA ("ilmassa olevien asioiden kuiskuttelua palsta")

Liha kapitalistin piikissä Ilta-Sanomien toimittaja Juha-Pekka Tikka jaksaa ylistää Jouko Turkkaa. Aina kun Turkalta tulee uusi näytelmä, Tikka läväyttää lehteen ison jutun Turkan pörssiomistuksista.
Niin nytkin.
Teatteri Kultsassa oli eilen ensi-illassa Turkan Konkurssisirkus, jossa huutia saavat tiettävästi Björn Wahlroos ja muut mädän kapitalismin rengit. Torstain Ilta-Sanomat tiesi kertoa, että Tikan "pörssineroksi" kohottama Turkka omistaa 21:ta yritystä yhteensä yli puolen miljoonan euron arvosta. Turkka omistaa myös SanomaWSOY:n osakkeita - eli pienen palan Kuiskaajaakin!

Arviot internetissä:

o

Osoitteessa www.skenet.fi on julkaistu Martti K. Mäkelän 23.2.2006 kirjoittama arvio TEATTERIJUTTU palstalla. Ohessa kirjoituksen pääkohdat.

KONKURSSISIRKUS

Seksuaalisten tabujen ja myyttien rikkomista Jouko Turkan malliin. Teatteri Kultsan lavalla tapahtuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta sirkuksen metaforia käyttäen. Esitys on sortua sekavuuteen ja turhaan rankisteluun mainioiden numeroiden ohessa. Ohjauksesta vastaa Esko Vuorio.

Kulosaaren teatteri Kultsassa on tartuttu hurjaan aiheeseen tekijöitä ja katsojia säästämättä vähän laskelmoidustikin. Kun kirjailija on Jouko Turkka, teos hänen viimeisin näytelmänsä Konkurssisirkus ja esitys varustettu K-18-merkillä, onkin provokaatio melkein valmis. Instituutio luo instituutioita. Sali tulee varmaan täyttymään raivokkaista punaposkisista tädeistä, vihaisista nuorista miehistä ja boheemeista teatterilaisista. Lööpit jo melkein näkee silmissä. Marko Jalonen on kirjoittanut käsiohjelman väliin selonteon esityksen prosessista. Paljastava on Jalosen lausahdus: "Jokaisella J. Turkan näytelmää katsomaan tulevalla on käsitys siitä, mitä hän odottaa näkevänsä..." Sitten seuraa tuttu kliseiden lista vapisemisineen. Esko Vuorion ohjaama esitys vastaakin melkein liian hyvin ennakko-odotuksiin. Aitoa horkkaa ei lavalla kuitenkaan nähdä. Jääkö esitys gurun kunnioittamisen alle, vai kulkeeko omia polkujaan?

ALITAJUNNAN KOMEROT
Konkurssisirkus perustuu sirpaleisille episodeille ja se on ollut työryhmälle selvästi haaste. Vihje ja vastaus löytyy näytelmän alaotsikosta: Matka seksuaalisuuden alitajunnan luvattomalle alueelle. Kyse on todellakin alitajusta ja surrealismista, johon on linkitetty realistista suomalaisuutta. Vai pitäisikö sanoa, että nykyisin realistiseen suomalaisuuteen näköjään linkittyy olennaisesti perverssiys. Mielessä on esim. Leea Klemolan hurja Kokkola.
Turkan näytelmä avaa salaovelasti oven eri käsitteiden mennä ja tulla: mitä on luontainen tila, mitä on perverssiys, mitä on moraali, mitä on onni? Näytelmän syyttävä sormi osoittaa miesvaltaiseen historiaan, jossa pelko ja manipulaatio ajavat ihmiset väkivaltaan, synkistelyyn ja perversioihin. Esityksen mukaan onni löytyy pienistä asioista ja rakastelusta, vaikka kimpassa.

SIRKUKSEN METAFORAT
Pintatasolla esitys kertoo omalaatuisesta Sirkus Suomesta, joka ajautuu konkurssiin. Metafora toimii moneen suuntaan: sirkushan nähdään usein sisäsiittoisena friikkien valtakuntana, jossa eletään kädestä suuhun. Esityksessä sirkuslaiset pistävät suuhun muutakin kuin ruokaa. Toinen puoli metaforaa on nähdä koko Suomi suurena sirkuksena, hulluina iskulauseinaan koti, uskonto, isänmaa ja Mammona. Omaa sirkustaan on myös se, että viimeisin Turkasta tehty lööppi ei liity teatteriin, vaan pörssisijoittamiseen!

NARRIEN LAIVA
Näyttämöllä nähdään varsin hulvaton, erillinen henkilögalleria, joiden suhteet lopulta liittyvätkin toisiinsa. Sirkuksen tirehtööreinä ja sisaruksina ovat Tarja Koskela ja Marja-Liisa Lius. Kumpikin tekee pätevää työtä rujojen ongelmiensa ja salaisuuksiensa kanssa. Rakkauden nälkä on konkreettisesti läsnä, kuten nykyajan näytelmissä on. Sirkuslaisten joukkoon kuuluu tai hurahtaa erikoinen narrien joukko. Parhaimmasta päästä on kenraali Hammar (Nestori Välitalo), joka löytää uuden elämän sirkuksen parissa. Mainio muodonmuutos ja hyvä roolityö.

Sirkuslaisia löytyy myös poliisin puolelta. Heistä etenkin Mika Ryhänen ja Minna Jutila nähdään rooleissaan melkoisten uhrausten ja muutosten kourissa. Esityksen oudoimpia hahmoja on Marko Jalosen esittämä Björn Wahlroos, jonka suusta tulevat ilkeimmät perverssiot tulevaisuuden pelottavine visioineen. Lavalla nähdään myös mm. Vuorineuvos Valjakkala, ikuinen pikkupoika-macho, jota vähän maneerisesti tulkitsee Esa Helakallio. Esityksessä vilahtelee myös muita sirkuslaisia lyhyissä rooleissa.

Konkurssisirkuksen keskeinen hahmo ja kaiken näkijä on rikospäällikkö Lusu, Pasi Kuivalainen, joka Kultsan luottonäyttelijänä hallitsee tapahtumia. Hahmo on hallussa munaskuita myöten. Välillä miehen karisma on vähällä jyrätä muiden yli.

MONOLOGIEN KIRJOA JA KOHELLUSTA
Jokaiselle löytyy Turkalle tuttuun tapaan vahvoja monologeja, joista ryhmä suoriutuu eritasoisesti. Ohjauksessaan Vuorio luottaa nopeisiin käänteisiin ja toimintaan. Näin jännät monologit jäävät hengästyksen jalkoihin. Kun tärkeää sanottavaa on hyvin paljon, käy niin, ettei katsomossa tahdo pysyä perässä. Tiivistäminen ja rajaus olisi auttanut. Parhaimmillaan Konkurssisirkus on dialogeissa, joissa on selkeää kontaktia vastanäyttelijään. Rujolle huumorille on myös tilaa kuten esim. Tarja Koskelan ja Nestori Välitalon villissä klovnerianumerossa. Esa Helakalliokin pääsee vauhtiin piirittäessään Minna Jutilaa. Rakkauden, ystävyyden tai himon takia tapahtuu kovin outoja asioita. Näitä jänniä tilanteita olisi katsellut enemmänkin. Myös aktiivinen ja päämääräkohtainen toiminta oli lavalla kiinnostavaa, kuten esim. Pasi Kuivalaisen työskentelyssä.

Esityksessä on valitettavan paljon kohellusta ja rivouksilla rankistelua. Jatkuva naimisen parodiointi ja alapääjuttujen viljely alkaa toistaa itseään. Vaikka esityksen teema on eläimelliset halut, variointia olisi voinut olla enemmän. Nyt olo on kuin splatteria katsellessa: tuleeko vielä rankempaa? Kun lavalle raahataan paavia symboloiva luuranko, jolta otetaan suihin, tajuan, että kliimaksi on saavutettu. Nyt kaikki on nähty. Ja vaikka kaikki on nähty, opinko tästä mitään, tulinko kokemuksesta viisaammaksi?

Marko Jalonen toteaa esipuheessaan Turkan tärkeäksi teemaksi häpeän. Täytyy osata ja tahtoa hävetä ja päästä myös häpeän yli. Häpeän tematiikka näkyy esityksessä hetkittäin, mutta enemmän katsomon puolella. Ehkä tässä provokaatio toimi. Kyse ei ollutkaan häpeästä, vaan häpäisystä. Hienovaraisemmalla, vihjaavammalla ja julmemmallakin tyylilajilla oltaisiin päästy enemmän kohti kovaa ydintä. Totuuden hämärtäminen surrealismin suuntaan. Eikö alitajunta ole juuri sitä? Nyt ikärajan voisi suosiolla laskea kahteentoista vuoteen, koska Kultsan lavalla kukkii roisi teinihuumori.

Martti K. Mäkelä
23.2.2006