esityksen julkaistut arviot:

Martti Mäkelä – 10.01.2013 Skenet.fi

Marko Jalonen ja Kaisla Flood väittelevät uskonnollisuudesta.

Juha Jokela on aikamoinen kultasormi, mitä moderniin suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen tulee. Hän on osannut taitavasti sohaista suomalaiselle mentaliteetille tärkeitä teemoja. Mobile Horror kertoi it-kuplasta ja kilpailuyhteiskunnasta, Fundamentalisti yksilön romahtamisesta uskonnollisen lahkon puristuksessa ja viimeisin, Patriarkka sukupolvien eroista ja arvojen muutoksesta.

Marjo Linnasalmi on tarttunut Fundamentalistiin ja ohjannut siitä oman näkemyksensä Teatteri Kultsaan. Häntä inspiroi teoksen kantaesitys Teatteri Jurkassa seitsemän vuotta sitten, mikä oli myös allekirjoittaneelle varsin vaikuttava teatterikokemus.

Kun mieli järkkyy

Fundamentalisti on koskettava ja osin järkyttäväkin sairaskertomus, jossa kertojana on kirkon palveluksesta eronnut pappi Markus (Marko Jalonen). Dialoginäytelmän toinen henkilö on Markusta kymmenen vuotta nuorempi Heidi (Kaisla Flood). Heidi on ollut aikoinaan Markukselle tärkeä henkilö ja työtoveri esimerkiksi rippileireillä. Ystävyys on katkennut pitkäksi aikaa eroottisen väärinkäsityksen takia. Heidi palaa Markuksen elämään varsin yllättävällä tavalla.

Markus on kiinnostunut liberaaliteologiasta ja on kirjoittanut ajatuksistaan kirjan. Äärifundamentalistiseen lahkoon liittynyt Heidi yrittää saada Markuksen luopumaan hankkeesta. Markus ei luovu, vaan lisäksi rakastuu Heidiin.

Peli muuttuu täysin, kun Heidin minuus alkaa hajota ja hän vaipuu psykoosiin. Myrskyn silmään ja mediamyllytykseen joutunut Markus ei näe muuta vaihtoehtoa kuin erota kirkosta ja sen johdosta hän on päättänyt pitää intiimin pressitilaisuuden. Siinä taitavasti kirjoitetun näytelmän idea pähkinänkuoressa.

Näytelmästä nousee esiin useita puhuttelevia teemoja, joista uskon asioiden kanssa kamppailu on vain eräs juonne. Naisen ja miehen välinen rakkaus, tukahdutettu seksuaalisuus, vastuu itsestä ja toisista, halu kuulua johonkin – siinä vahvan moraliteetin muita särmiä.

Linnasalmi kunnioittaa Jokelan tekstiä ja antaa tekstin puhua puolestaan. Ohjauksessa ei ole turhaa kikkailua tai maailmaa mullistavia keksintöjä. Linnasalmi luottaa näyttelijöidensä väliseen kontaktiin ja tarinan kuljetukseen. Esitys on lavastusta myöten realistinen ja helposti lähestyttävä.

Sympaattiset näyttelijät

Tällaisessa intiimissä dialogiesityksessä on hyvin tärkeää, että näyttelijöiden väliset kemiat kohtaavat. Jalonen ja Flood pelaavat hyvin yhteen. Jalonen on sympaattinen hyvää tarkoittavana pappina, hahmo on uskottava. Myös Flood on varsin vakuuttava fanaattisuuteen heilahtaneena naisena, jonka itsetunto on kuitenkin paperin hauras.

Helvetin lieskojen ohella loimuavat myös eroottisuuden lieskat. Uskonnollisiin väittelyihin on saatu jopa kaivattua huumoria mukaan.

Monologiosuuksissa Jalonen vähän takelteli ja sotki sanoja. Olisiko tämä pantava ensi-ilta jännityksen vai kenties liian lyhyeksi jääneen harjoitusajan piikkiin? Mene ja tiedä. Toisaalta stiplut korostavat Jalosen hymyilevän hahmon sympaattisuutta. Jalosen tulkitsema pappi ei todellakaan tarkoita pahaa kenellekään, vaikka loppumonologissa sanookin vihaavansa fundamentalismin ideaa ja ihmisten manipulointia.

Kaiken kaikkiaan Kultsan Fundamentalisti on hyvin inhimillinen esitys. Näytelmä on edelleen ajankohtainen. Osa ihmisistä hakeutuu kokemuksellisten lahkojen piiriin ja antaa oman tahtonsa toisille. Sama turvattomuus ja rakkauden nälkä ajaa edelleen ihmisiä kummallisiin seikkailuihin. Linnasalmi on ryhmineen luonut sympaattisen ja puhuttelevan teatterikokemuksen.

Martti Mäkelä – 10.01.2013