Marja-Liisa Hyvärinen:
Rakkautta näyttömällä

Repliikki-lehti 1/2013

EKA KERTA

Yhteisen näytelmätekstin kirjoittamisen lähtökohtana oli keski-iän ihmettely – mitä keski-ikä vaatii ja tarjoaa, entä löytyykö yhteisiä kipupisteitä ja iloja? Onko keski-ikäinen tylsä ja täynnä tottumuksia? Vielä on toiveita, pelkoja? Entä mitä tapahtuu toisilleen tuntemattomien keski-ikäisten kohdatessa?

Patsastelen puuttuvan näyttelijän sijalla Napa jään – tummanpuhuvan hupailun keski-ikäisistä harjoituksissa. Olen yksi Teatteri Kultsan kirjoittajista, joka on osallistunut Napa jään kirjoittamiseen.
Toimin ohjaajan assistenttina.

Seison vastanäyttelijän edessä.
En tiedä mitä tehdä. Enhän osaa näytellä.
Yritän keskittyä. Ajattelen että olen tässä.

Miesnäyttelijä koskettaa kädellään poskeani,
kevyesti, tuskin ollenkaan.
Minun pitäisi mennä miestä kohti.
Antautua. Kohtauksen ajatuksena on se,
että mies ja nainen menevät hetken päästä rakastelemaan.
Tässä versiossa mies viettelee naisen mukaansa.

Ohjaaja seuraa katsomossa.
Kohtauksen kolmas henkilö juontajahahmo lausuu rakkausrunoa.
”Maailmansivu on ihmiselle tapahtunut tällaista.
Että mies, urosparka, huumaantuu vastakkaisen sukupuolen kauneudesta.”

Miesnäyttelijän ja minun pitää kuvittaa runo rakastelukohtauksella lavan takaosassa olevalla lavitsalla. Emme pidä kiirettä.
Seison edelleen miehen edessä.
Odotan sopivaa hetkeä, en voi lähteä vielä.
Miehen käsi on koskettanut poskeani kutsuvasti.
En osaa toimia vielä. Katson mieheen päin,
tuskin kuitenkaan silmiin.
Mitä tämä lähestyminen oikein tehdään?

Odotan tunnetta, sisäistä kutsua, rohkeuden kasvua sisälläni, halua.
Lopulta astun askeleen eteenpäin ja painaudun varovasti miestä vasten. Halaus.

Mies ottaa kädestä ja vie näyttämön taakse.
Mukamas kaksi kiimaista kuntokurssilaista kurssipaikan käytävällä.
Heidän on määrä päätyä lopulta toisen huoneeseen.

Juontaja jatkaa: ”Hänen hiuksensa kimaltelevat auringossa sellaisella tavalla, että jokainen vähänkään järjissä oleva mies menettää järkensä.”

Mies vetää päälleen.
Pelottaa, että painan miehen vatsaa.
Entisiä rakastettuja pulppuaa mieleeni tässä ennen kokemattomassa hetkessä. Eräs mies valitti, että hänen vatsan päälle ei saa tulla. Toinen taas tykkäsi maata selällään kuin saimaannorppa.
Noiden kokemusten vahvistamana uskallan olla tässä vieraan ihmisen päällä ja luottaa.

Näyttämöllä on turvassa. Siellä on paikka näyttelijälle, nyt tällä kertaa minulle.
Siellä on tilaa sanoille ja teoille.
Ja ne teot saan luoda omalla kehollani ja tunteillani. Kirjoittajien luoma käsikirjoitus ohjaa toimintani suuntaa.

Juontaja ylistää: ”Tule luokseni, olen seetripuu. Tahdon olla kanssasi ikuisesti.
Kuulen kellojen kilinän. Kuulen kutsun.
Tuoksusi huutaa minua puoleensa.
Istu oksalleni, lintuseni.
Oksani on tanakka, se ei katkea koskaan.”

Könyän pois miesnäyttelijän päältä.
Noukin hänen lattialle tippuneet silmälasinsa ja ojennan ne hänelle.
Mitäs me keski-ikäiset!
Selvisin hengissä.

Marja-Liisa Hyvärinen