Ennakkoon esityksestä julkaistuja kirjoituksia:

Rakkaudesta minuun Teatteri Kultsassa:
Anna Krogeruksen palkittu näytelmä kertoo unelmien tavoittelusta

Teatteri Kultsa tuo maaliskuun alussa ensi-iltaan Anna Krogeruksen näytelmän Rakkaudesta minuun. Näytelmä kertoo hauskan ja koskettavan tarinan Jalovaarojen perheestä, johon kuuluvat tv-psykologi-isä, yrittäjäksi jättäytynyt sisustusarkkitehtiäiti ja kymmenvuotias Sylvia-tyttö.

Millaisia aiheita näytelmä Rakkaudesta minuun käsittelee, ohjaaja Tarja Koskela?

–  Näytelmässä katsotaan lapsen silmin aikuisia, jotka yrittävät tavoittaa unelmiaan. Unelmia metsästäessään he tulevat talloneeksi ja tölvineeksi muita. Aikuisten sokeus on raadollista, mutta se esitetään näytelmässä hauskasti ja terävästi.

Maria Jotunin jalanjäljissä

Anna Krogerus sai näytelmästään Rakkaudesta minuun Kritiikin kannukset -palkinnon vuonna 2006, samana vuonna, jolloin näytelmästä kantaesitys oli Kansallisteatterissa. Tarja Koskela vertaa Krogerusta varhaisempaan suomalaiseen näytelmäkirjailijaan Maria Jotuniin.

–  Krogerus kulkee Jotunin jalanjäljissä. Katsomossa voi nauraa, mutta tapahtumat ovat kaikille tunnistettavia ja näytelmä koskettava. Jotuni sanoi sen jotenkin näin: ”Jos se tapahtuu minulle, se on tragedia, jos naapurille, se on komedia.”

–  Vaikka maailma on muuttunut Jotunin päivistä ja esimerkiksi tasa-arvo lisääntynyt, ihminen se ei vain muutu, Koskela hymähtää.

Unelmat ja yksinäinen lapsi

Krogeruksen näytelmä Rakkaudesta minuun oli Koskelalle ennestään tuttu Teatterikorkeakoulun Teatteri ja kasvatus -koulutuksesta, johon hän osallistui viime vuonna. Hän kertoo käyneensä kurssilla mittaamassa, mitä teatterista tietää ja osaa ja mihin hänen tekemisensä asettuu.

–  Olin konkari porukassa, ja sain kurssilta ymmärrystä ja luottamusta itseäni kohtaan teatterintekijänä.

Kurssilla käsiteltiin joka toinen viikko yksi näytelmä, josta tehtiin ohjaajan kotityöt: mitä näytelmä itselle merkitsee, mikä on sen avainrepliikki ja millaisen maailman siitä näkee.

–  Oli kiva huomata, miten eri tavalla ihmiset näkevät ja tulkitsevat, Koskela sanoo, - ei ole vain yhtä oikeaa tapaa.

Koskela kertoo, että hänen omissa tulkinnoissaan korostui aina kurottuminen kohti unelmia. Lisäksi hän näki jokaisessa näytelmässä yksinäisen lapsen.

–  Yksinäinen lapsi pörrää myös monissa aiemmissa ohjauksissani, Koskela tunnustaa. –  Sellaisiahan me aikuisetkin olemme.

Koskela on ohjannut aiemmin Teatteri Kultsaan muun muassa Kristian Smedsin näytelmän Jääkuvia ja Reko Lundánin näytelmät Teillä ei ollut nimiä ja Aina joku eksyy.

Unelmajoukkue

Koko Rakkaudesta minuun -työryhmää Koskela kuvaa dreamteamiksi. Hän kertoo, että kaksi näyttelijöistä halusi tehdä tämän näytelmän ja pyysi häntä ohjaamaan. Myös muut ryhmän näyttelijät ovat tehneet teatteria aiemminkin yhdessä eri kokoonpanoissa ja useimmat myös Koskelan ohjauksessa.

–  Läksin ilolla mukaan, ja helposti loksahdimme yhteen. Ei tarvinnut käyttää aikaa tutustumiseen vaan jaoin heti näyttelijöille kotitehtävät, jotka auttavat rakentamaan roolia. Jo joulutauon aikana näyttelijät olivat sisäistäneet roolinsa.

–  Ohjaan ihmisiä, en näytelmää, Koskela painottaa. – Haluan antaa heille suuria elämyksiä. Tärkeintä on näyttelijöiden onnistuminen – heitähän katsojat tulevat katsomaan. Ohjaajana tuen heidän onnistumistaan.

Hauska näytelmä, joka sulattaa sydämet

Rakkaudesta minuun sopii ohjaaja Koskelan mielestä kaikille, mutta lastennäytelmä se ei ole.

–  Tämä on hauska näytelmä, joka sulattaa sydämet ja jonka parissa viihtyy. Rakkaudesta minuun kurottaa ihmisen sieluun ja jättää sinne merkin, jos sen haluaa ottaa.

Lisäksi esitystä on helppo seurata, sillä näytelmä etenee kronologisesti.

”Kymmenvuotias Sylvia on ihana tyyppi!”

Teatteri Kultsan uutuus on Anna Krogeruksen palkittu näytelmä Rakkaudesta minuun. Siinä aikuisten unelmien metsästystä seurataan kymmenvuotiaan Sylvian silmin. Ensi-ilta on lauantaina 1. maaliskuuta. Sylviaa näyttelee Heidi Ripatti.

Miten päädyit esittämään Sylviaa?

– Sylvian äitiä esittävä Virve Laasonen ja minä halusimme tehdä yhdessä draamaa, jossa on mahdollisimman hyvä teksti ja vahvat roolit kaikille. Luimme monta näytelmää yhdessä ja yhtäkkiä tajusimme, että tämä on just se meidän juttu. Tuntuu kuin teksti olisi valinnut meidät!

Ripatti kertoo nähneensä näytelmän kantaesityksen vuonna 2006 Kansallisteatterissa, jossa se oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen.

– Siinä on myös harvinaisen tasavahvat roolit: neljä päähenkilöä, joista jokaisella on näytelmässä yhtä tärkeä asema. Sylvian ja hänen äitinsä roolit ovat meidän toiveroolimme.

Sylvia on ihana tyyppi

– Sylvia on neljäsluokkalainen maailmanparantaja, koululainen siis, Heidi Ripatti luonnehtii roolihahmoaan. – Hän haluaa kiihkeästi oman koiran, ja hän on myös kiihkeästi rakastunut saman koulun kuudesluokkalaiseen poikaan, jonka nimi on Anton. Sylvia on ainoa lapsi ja asuu isän ja äidin kanssa.

Ripatti iloitsee siitä, että voi seistä kaikkien roolihenkilönsä repliikkien takana.

– Sylviaan on helppo samastua, hän on ihana tyyppi! Sylvian roolissa on myös niin selkeä kaari, että vaivatta hahmottaa, mistä se alkaa, miten kehittyy ja mihin päättyy. Henkilössä ei ole mitään sellaista, mitä näyttelijän tarvitsisi miettiä ja arpoa. Asiat kerrotaan niin hyvin tekstissä, että siihen päälle on helppo rakentaa.

Uskottava kymmenvuotias

Ripatti toteaa, että oli kyseessä lapsen tai aikuisen rooli, näyttelijä käyttää omia kokemuksiaan ja ammentaa niistä.

– Esimerkiksi kun näytelmässä Sylvian ekat kuukautiset alkavat, muistelen, mitä tunteita ja ajatuksia itsellä vastaava on aikanaan herättänyt. Näytelmässä on myös kohtia, joita olen suoraan sijoittanut omiin lapsuusmaisemiini. Kuudesluokkalaisten disko on kuin meidän ala-asteen jumppasalissa, samoin näytelmän puisto on leikkikenttä omasta lapsuudestani.

Ripatti kertoo myös perehtyneensä asioihin, joista Sylvia pitää. Lisäksi hän on kuulostellut lasten puhetapaa esimerkiksi junamatkoilla. Myös rekvisiitta ja vaatteet auttavat. Suurin työ tapahtuu kuitenkin treeneissä vastanäyttelijöiden kautta.

– Tämän ikäisenä miettii, miten on uskottava lapsi niin, ettei aikuinen tule esiin. Ohjaajamme Tarja Koskela on ohjannut paljon tässä, Ripatti kiittää. – Lapsenomaisuuden löydän kyllä itsestäni, mutta haaste on, ettei se unohdu välillä: etten välillä putoa roolista ja reagoi vastanäyttelijään aikuisen tavoin. Jotta katsoja uskoisi, että olen kymmenvuotias lapsi, minun pitää itse uskoa siihen koko ajan.

:::::::::::