Teksti:
Jorma Karppinen

 

Tämän juhlapuheen luin Teatteri Kultsan 40v. juhlissa

30.11.1999 Helsingissä.

Tekstiä saa vapaasti lainata kunhan lähde mainitaan, tekstissä lähes kaikki on fiktiivistä.

 


Teatteri Kultsa 40 v.


Arvoisat kutsuvieraat.
Arvoisat läsnäolijat, hyvä ystävä.

Yhteiskunnan vaikeina aikoina on hyvä tukeutua kulttuurin kirjoon. Jokainenhan muistaa menneisyydestä - historiasta itkijä naiset, miehet itkemässä, lapset kiukuttelemassa. Kulttuuri kuuluu ihmisten yhteiskuntaan, kuten GB:n (Gunnar Bärlundin) patsas Vallilaan. Suomalaisessa historiassa myös näytelmä harrastus on saanut merkittävän sijan, onko kyseessä shamanismi uudessa muodossa, illuusio elämästä. Elämä illuusiossa. Minulle on tässä tarjoutunut tilaisuus hieman sivuta elämän ihmeitä, aionkin tarkastella pinnallisesti harrastamista teatterissa. Toki toivon saavani myös laajemmat kansankerrokset kiinnostumaan aiheestani.

 

 

 

 

Helsingillä on jo vuosisadan alusta ollut työväentalo. Se HTY:n talo siellä Sirkuskadulla. Se rakennettiin omintakeisesti niistä kivistä jotka louhittiin paikalla olleesta kalliosta.
Helsingin Kulttuuritalo tehtiin tiilistä ja muusta semmottisesta rakennusmateriaalista, jota ei kyllä paikalta löytynyt. Talkoovoimin rakennettu talo mahdollisti lämpöisissä sisä tiloissa tapahtuvan agitatsioonin. Talohan rakennettiin nimenomaan sitä varten. Suomen Kommunistinen Puolue piti siellä päämajaansa. Taloon oli ehdottomasti haluttu hyvä konserttisali, miksi? Ei muista.
Kulttuurityö ry:n piti hallita toimintaa talossa. Agitatsiooniin sopivaa toimintaa ovat tietysti luennot, kuorolaulu, runonlausunta ja teaatteriesitykset. Iltamatoiminta oli työväenliikkeessä jo vanhastaan tuttua. Siispä taloon tulisi saada toimintaa, ominpäin se ei sinne syntynyt. Ei ikäänkuin löytänyt tietään uuteen taloon. Oikein piti sanomalehdissä ilmoitella, että toimintaa aloitetaan. Sillätavoin saatiin synnytettyä erilaisia kerhoja. Kuvataidepiiri, valokuvauskerho, kuoro ja teatterikerho, sekä monia muita sen enempää luettelematta. Teatterikerhoon kutsuttiin ihmisiä sisäänpääsykokeiden kautta. Ei niinkään karsittaviksi vaan, ehkäpä ajateltiin että se vaikuttaa uskottavammalta kun on kokeet.

Vuosi juhlan pito päiväksi olette valinneet syksyn, miksi? Teatterikerhon ensimmäinen oikea kokous oli v. 1959 Marraskuussa (13.11.1959). Luultavasti siksi. Niin, ja 40-vuoden aikana aina on juhlat pidetty näin.

Kun menneitä vuosia katsastaa ulospäin näkyvän toiminnan osalta, siis esitettyjen näytelmäkappaleiden kautta, on niissä tietysti samat näkymät kuin tänäänkin. Näytelmät valitaan paljolti ajassa olevan trendin kautta. On perinteistä tarinaa, ja tarinoita lapsille. Lapsille suunnattu esitys olikin ensimmäinen teatterikerhon nimissä valmistettu näytelmä. Seuraavat olivatkin sitten normaaleille katsojille suunnattuja.


Siihen aikaan harrastajateattereissa pyörivät yleisesti samat näytelmät kuin ammattiteattereissakin. Siihen oli tietysti eräs hyvä syy. Ne näytelmät ensinnäkin olivat valmiita tekstejä, joita sai välittäjiltä. Näytelmät olivat valmiita kassakappaleita, ehkä noin myönteisessä mielessä sanottuna. Tarinat olivat myös useinkin varsin suomalaisia, sillälailla järkeenkäypiä. Suomen työväestön laajaa kiinnostusta näyttelemiseen on pidetty outona ilmiönä. On sanottu että näyttelemällä sulkeutuneet suomalaiset ovat purkaneet itseään. Näyttämötyö on siis ollut eräänlaista kansallista terapiaa. Nautimme näyttelemisestä parrasvaloissa. Joku onkin todennut, että kaikista iltamien ohjelmanumeroista näytelmä puhutti eniten suuria joukkoja, eikä sen ymmärtäminen edellyttänyt erikoisia luonnonlahjoja, musiikkikorvaa tms.

 

 

Alusta lähtien teatterikerhossa oli ajatuksia johtavien teatterikouluttajien vierailuista erilaisin luennoin tahi jopa kouluttajina. Kävipä heitä myös muutama. Kustannukset kohosivat kuitenkin johonkin tasolle joka ei ollut siedettävä, ja visiteeraaminen loppui ennenkuin se oli kunnolla edes alkanutkaan. Aluksi ohjaajina näytelmäkappaleille olivat vanhemmat harrastajat, mutta jo hetimiten oli siis pyrkimyksenä päästä ammattilaisien koulimiksi. Työväen Näyttämöiden Liitto tarjosi myös avujaan ohjaajien saamiseksi. Tässä vaiheessa on hyvä myös mainita ettei tuore harrastaja joukko olisi oikeita kanavia osannut käyttää ellei joukossa olisi ollut merkittäviä konkareita, nimittäin vanhemmat harrastaja ryhmät joutuivat luopumaan ihmisistään teatterikerhon eduksi, menettäjinä esim. Elannon Näyttämö, Tapanilan Työväen Näyttämö, Malmin työväen Näyttämö, ja eräät muut joita ei tule mieleen.

Niin ja ensimmäisen näytelmän ohjaaja oli Eila Immonen, teatterista kiinnostunut innostunut henkilö, joka sitten aikanaan toimi näytelmien parissa kirjailija liiton näytelmä arkistossa, jos joku muistaa?

Alkuaikojen ohjaajista, tässä hieman lisää luetteloa: Keijo Komppa, Niilo Kuukka, Sirkka Metsäsaari, Inari Koponen, Erkki Poikonen, Kaarlo Haapanen, Lempi Miettinen, Toivo Laaksonen, N. Pronin, Aira Sinervo, Sinikka Arontaus. Ja tässä siis oltiin 1960 luvulla. Monet ohjaajista olivat tunnettuja ja kokeneita harrastajateatteri ohjaajia.

 

Jos vielä hieman sivuaisin näytelmiä, ohjelmistoa.
Revontulten haltian hopeahuilu, oli se eka teksti lapsille.
Sitten Birgitta Mustonen houkuteltiin ohjaamaan "Hienoja höyheniä" niminen näytelmä. Mutta sitähän me ei saatu valmiiksi..

Myöhemminkin havaitsin että usein se matka oli päämäärää tärkeämpi, antoisampi. Sitten seurasivat näytelmät Viisas neitsyt, Kuka on isä?, Volpone, Kun ruusut kukkivat, Horoskooppi, Ylös ja vanhasta pois, Justiina, Niskavuoren nuori emäntä, Peitetyt kasvot, Kosinta, Herra Sleeman tulee, Pinsiön parooni, Katupeilin takana, Riemujuhla, Kihlaus, Köysi, Postikonttorissa, Onnenmaan kuningas. Järjestys ei ollut aivan edellä lueteltu mutta nimet siinä olivat.

 

Useiden vuosien aikana valmistui suuria näytelmiä esitettäväksi, voisipa sanoa - ajan henkeen. Katsojien saaminen esityksiin oli tietysti juttu sinänsä. Tuli löytää paikkoja joissa olisivat katsojat valmiina. Siis kiertäminen esitysten kanssa oli alusta lähtien todettu elinehdoksi. Sopiviksi kohteiksi keksittiin ikääntyneiden hoitolaitokset, katsojat eivät päässeet karkuun. Kaupungin laitokset olivat kyllä kiitollisiakin vierailuista. Katsojat pitivät näkemistään esityksistä. Ja mikä teatterikerhon kannalta oli tärkeää, maine kasvoi. Esillä oleminen mahdollisti kaupungin tuen saamisen. Pitää myös mainita ettei esitysten kierrättämiseen ollut vain edellä mainittua syytä. Merkittävin ongelma oli esitys tila, heti alusta lähtien. Kulttuuritalolla ei ollut mahdollista harjoitella esitystilassa, siis näyttämöllä. Pieniä koppeja oli kyllä tarjolla. Mutta ei niissä päässyt parrasvalojen makuun. Ja hyvin nopeasti törmättiin tilanteeseen ettei ollut edes esitys paikkaa kultsalla. Tila ongelmat kärjistyivät aika ajoittain hyvinkin hurjiksi. Pieni juhlasali vuokrattiin äänilevy firmalle, tilan käyttö loppui. Näytelmiä kuitenkin valmistettiin, esityksiä oli talon musiikki-salissa, ja kiertueilla. Kiertäminen tapahtui sinisillä busseilla, pääasiassa. Into ei ollut enää niin kovaa kun oli päästy kuusikymmenluvun lopulle.

 

Ennenkuin jatkan muihin vaiheisiin palaan hieman takaisin.

 

 

Tässä lyhyessä ja juhlavassa puheessani halua tuoda esille vain muutamia nimiä, ikään kuin luettelon omaisesti. Ihmisiä jotka teatterikerhon alkuvaiheissa olivat merkittäviä, ja joiden panos toimintaan oli painava. Luettelo on seuraavanlainen:

Ensimmäisessä toimikunnassa puheenjohtajana oli Keijo Kyyrö. sihteerinä Vera Sibelka, muut toimikunnan jäsenet Arontaus, Aalto Raimo, Aarre Grahn, Marja Hostikka, Eila Immonen, Sulin, J Karppinen. Nimet siten kerrottuna kuin ne olivat pöytäkirjassa.
TNL:ään liittyminen tehtiin heti 60-luvun puolella. Liittymishakemuksen allekirjoittivat Sinikka Arontaus, Yrjö Arontaus ja Kerttu Luoto.
Tässä tarkoitan siis teatterikerhon toimikuntaa, sillä vuosikymmenen jälkeen vasta perustettiin kannatusyhdistys, jonka nykyisin tunnette. Yhdistyksen perustivat Jorma Karppinen, Hilkka-Liisa Karppinen, ja Toivo Laaksonen. Perustajat olivat silloisia toimihenkilöitä. (hakemus -78, päätös-81)
Ehkä joku kiinnitti huomiota samoihin sukunimiin monilla henkilöillä? Selitys olisi esimerkiksi, puoliso löytyi yhteisestä harrastuksesta. Ihmisistä muuten muistan kovin vähän. Arontauksen pariskunta muutti myöhemmin Ruotsiin, ja olivat siellä aktiivisia toimijoita. Tapasin Yrjön teatterimme Ruotsin vierailulla Suomi talolla. Mutta ei siitä sen enempää.
Ja sitten aikaan kuusikymmenluvun lopulle.

 

Kantaa-ottava teatteri ja nuorten näyttelijöiden ja ohjaajien kyllästyminen laitosteattereihin synnytti 1960 luvun lopulla vapaat teatteriryhmät. Ryhmäteatteri, Kom, Ahaa, Hurja Joukko, Skolteatern ym. ilmoittivat olevansa teatteripoliittinen ja taiteellinen vaihtoehto. Ne olivatkin siihen aikaan sopivaa laatua josta myös rahvas otti omansa.
Niillä oli myös valtava merkitys harrastajateatterien nousevaan innostukseen.
Tässä voisi myös sipaista muiston Helsingin YT:n näytelmästä: Lapualaisooppera ( Arvo Salo, Kalle Holmberg). Ja miksi? Ylioppilasteatteri vietti tuolla näytelmällään 40 vuotis juhliaan. Siellä 60-luvun lopulla.

Teatterikerhon toiminta kuitenkin hieman nuhjaantui, ehkä tila kysymyksiin ehkä vetäjiin. Eräät osallistuivat muiden näyttämöiden toimiin, esille oli päästävä, ja näyttämölle. Joku käväisi Elannon näyttämöllä tai Tapanilassa. Helsingin Ylioppilasteatterissa tehtiin -70 luvun taitteessa Arja Saijonmaan ohjaamana "Lakko" näytelmä jossa mm. oli Kulttuuritalon Teatterikerholaisia mukana. YT mainosti sitä yhteistuotantona.

Uusi vuosikymmen 70-luku nosti teatterin kehdosta konttaamaan. Katsottiin Metron rakastavaisia, tutustuttiin Suomalaista Ravintolaelämää kuvailevaan tekstiin. Erityisesti vaaliohjelmiksi valmistui "Inflandia", "Rakennusruljanssi" sivusi gryndereitä ja kaavoitusta. Suuriin kysymyksiin siis teatteri kajosi. Samalla kuin oma esitystoiminta pyöri, oli tilaisuus myös näyttäytyä poliittisissa juhlissa. Tilaisuuksia oli niin Anna-Liisa Hyvösen kuin Aarne Saarisen tai Terho Pursiaisen nimissä. Useimmiten siis vaalitilaisuuksia. Teatteri oli tulkoon se nyt oikein rautalangasta vääntäen, sitoutunut kansandemokraattiseen liikkeeseen.

Todellisena nostattajana teatterille olivat hyvät, innostuneet ohjaajat. Ilman taitavaa vetäjää ei niitä taiteellisia tavoitteita olisi saavutettu. TNL tarjosi tukea monen tasoisten ohjaajien muodossa. Monet heistä "antoivat itsensä" ryhmälle. Eikä se ryhmä ollut mikä tahansa, siinä oli monia lahjakkaita yksilöitä. Tietysti oli myös sellaisia joilla oli takanaan loistava menneisyys. Seitsemänkymmentä luvun puolivälissä oli Inkeri Pulkkisen aikaa, sitten Pekka Saariston, sekä Turo Unhon aikaa.

 

Tähän on pakko lainata lauseita KU:n teatteri arvostelusta: Hilkka Vuori (kirjoitti)

- "Hieno työ Kulttuuritalon Teatterissa"..."teatterin näyttelijät yltävät tässä esityksessä aivan hienoihin suorituksiin..Toivo Laaksonen Svinhufvudin roolissa... Hänen rinnallaan Juhani Timonen luonnehtii oikein Paasikiven möhkalemäistä jämeryyttä, Timosen suorituksessa ihaili hänen joustavaa heittäytymistä hahmoista toiseen kaikella ehdottomuudella - siinä esimerkiksi kelpaavaa näyttelijähenkeä!...
Näytelmä oli Suomen Kuningas, tietysti.

 

Ja sitten muistin että Teatterin 20v. juhlanäytelmänä oli Ernst B. Olsen: Van Gogh ja Postinkantaja, ohjaus Pekka Saaristo. Näytelmää esitettiin kulttuuritalon lisäksi Mikkelin näyttämöpäivillä, sekä Tukholmassa Södra teatterissa, sikäläisissä suomalaisten katselmuksessa.

 

 

Paljon on näytelmiä ollut, ja monia ihmisiä on tutuksi tullut, jos vain muistaisin. Kivoja muistoja teatterin harrastaminen synnyttää.
Ja vielä eräs asia.
Merkilliseksi esitystilanteeksi haluaisin vielä nimetä Kalevi Haikaran puheenvuoron SKDL liittokokouksessa Oulussa. Hän oli raahannut rekvisiitakseen kokonaisen teatteriesityksen. Esityksellä oli mielestäni hyvin lohduttava ja kannustava nimi
Pappa hioo sulle kirveen, Lalli, eli kaksituhatta vuotta
Suomen kulttuurielämää vähän yli tunnissa läpi. (Ensi-ilta 2.6.1979 Oulussa)
Näihin muistoihin onkin hyvä jättäytyä. Myöhempiä aikoja hallitsevat jo monet muut. Muuten tämän edellä olleen informaation voitte myös lukea kotisivuiltani internetistä. Kuten tapana on kertoa.

En aikonut vielä lopettaa.
Tähän haluaisin lukea erään teatteri arvostelun vuodelta 1883, tai siis lyhyen katkelman siitä osoituksena että loistavia tiaatteriarvosteluja on aina ollut, melkein:

 


"Ehkä emme ole mikään arvostelija ex professo, eikä mitään teaatteriarvostelua sanan tavallisessa merkityksessä sovi tässä vaatiakaan, tahdomme kuitenkin lausua mielipiteemme seuranäytelmistä puuvillatehtaan lukuhuoneella muutamin kohdin. Ne kappaleet, jotka ainakin meistä paraiten ovat onnistuneet, ovat "Syyn sovitus" ja "Kukka kultain kuusistossa", edellinen tuon hyvän deklamatorilliseen esitystapaan ja sopusointuun, jälkimmäinen erittäinkin Ainaan katsoen, joka näyttelee osansa niin hyvin, kuin tehtaantytöltä yleensä sopii"... "Hartain toivomme on, ettei näyttelijät uupuisi eivätkä väsyisi, vaan jatkaisivat yhtä innokkaasti - onpa heidänkin työnsä kansalliselle asialle hyväksi - osoittaahan sekin intoa ja vireyttä kansallismielen kehittämiseksi, samalla kuin se estänee ainakin muutamia nauttimasta huonompia huveja, joita, paha kyllä, täälläkin on tarjolla." (Aamulehdessä Tammikuussa 1883).


Kiitos!

 

[ Deklamaatio (latinaa) - runon puheen, tai näytelmän (usein liioitellun) taiteellinen esittäminen.
Deklamoida - esittää lausuntaa; puhua mahtipontisesti ja elehtien. ]

Copyright © Jorma Karppinen