arkistoituja muistoja

Neniin

Kansan Uutiset 28. marraskuuta 1984 "TEATTERI" teatteriarvostelu Anneli Kanto.
(Jutun yhteydessä oli myös valokuva, ei kuitenkaan mikään tällä sivulla olevista)

UNELMA: TAITEILIJA
Musiikin ja taiteilijoiden maailmassa liikutaan Kulttuuritalon Teatterin Neniin-musikaalissa, jonka on kirjoittanut säveltänyt ja ohjannut Eki Suomaa.
Musikaaliksi sitä varmaan saa nimittää, sen verran vahva on laulujen ja musiikin panos. Musiikki ja laulut jäävät vahvimpana mieleen esityksestä. Timo Hannelinin, Joppe Huotarin ja Esa Lindroosin kitaroissa on kiva rautalankainen soundi. Lauluissa puhkeaa parhaimmilleen myös näytelmän ajatus - musiikin kantamana romanttinen, ihanteellinen tai tunnelatautunut teksti kestää, kun taas suorana puheena sellainen kuulostaa hiukan falskilta.
Kun Inka-nimiseltä henkilöltä kysytään, mitä hän on viimeaikoina tehnyt, tyttö vastaa: "Kirjoittanut runoja, ja ettiny itteeni." Näyttämöltä lausuttuna tunnustus kuulostaa parodiselta. Esityksen tyyli ei kuitenkin ole parodinen, vaan pikemminkin romanttinen.
Näytelmän halkaisee jako vielä turmeltumattomiin nuoriin ja korruptoituneisiin vihreän oksan istujiin, sillä näytelmän konseptioissa menestys merkitsee sielunsa myymistä. Tästä selkeärajaisesta asetelmasta seuraa tarinan yllätyksettömyys - loppuratkaisua lukuun ottamatta. Oma mielenkiintoni alkoi askarrella tuottajan (Jorma Karppinen) ja menestyksekkään kirjailijan (Pekka Pipinen) kuvioissa.
Näiden ihmisten tilanteessa oli dramaattinen ristiriita ja tragiikka, joka oli kiinnostavampaa kuin positiisen sankarin lahjomattomuus - tämä pöytälaatikkokirjailija ei ryhdy kirjoittamaan telkkarille perhesarjaa, koska sellainen on paskaa.(!)
Päähenkilön esittäjän, Eero Kankaisen hahmossa on myös sellaista lyyrisyyttä, että Jorma Karppisen sävykäs konna ajaa ohi. Esimerkiksi menevän miehen pakkoja tilittävä laulu Mulla seisoo aina oli hätkähdyttävä.
000
Musikaalin valmistaminen on suurtyö - siksi on hyvin käsitettävää, että jokin osatekijä jää vähäisemmälle huolenpidolle. Tässä kiikastaa henkilöohjaus.
Henkilöistä toiset vetävät tyypin suuntaan, toiset realismiin, mutta kumpikaan suunta ei ole puhdas. Luulen, että luottavaisempi satsaaminen musiikin voimaan ja henkilöiden selkeä tyypittäminen sekä askel kohti groteskia olisi tehnyt hyvää. Siten henkilöihin olisi saatu katsomisetäisyyttäkin. Nyt päähenkilö kulkee puvustustaan myöten tekijänsä alter egona näyttämöllä ja hänestä tulee katselukulma, katsojan silmät näytelmään, muttei autonominen roolihenkilö.
Jorma Hellströmin ironialla tehty Guru, Urho Heinon itseriittoinen Viereisenpöydänmies ja Salli Kankaanpään uskovainen olivat jo hyvää vauhtia menossa tarkoittamaani groteskiin tyyliin.
Selkeät tyypit ovat uskottavampia kuin realistisemmat henkilö-hahmot, jotka eivät yleensä onnistuneet siirtämään esittämänsä henkilön maailmaa omiin aivoihinsa ja fysiikkaansa. Poikkeus: Eeva Kankainen tavoitti hyviä hetkiä, jolloin näkee, että roolihenkilön puhe syntyy takana olevasta kokemuksesta ja. ajatuksesta.
Tilanteen tajuaminen ja sen ilmaiseminen ei liioin ollut terävimmillään.
Roolihenkilöiden kehittelemistä vaikeutti se seikka, että näytelmä ei aristotelisesti esitä henkilöä toiminnassa vaan puheen kautta. He puhuvat tekemisiään, harvemmin tekevät. Tapahtumat etenevät pehmeästi rullaten, ainekset eivät järjesty ristiriidoiksi ja odotuksiksi ja siten se myös aristotelinen mutta edelleen valitettavan välttämätön seuspense, jännite, jää jännittymättä.
Raivokkaan draivin, amok-juoksun pakonomaisuuden esitys tavoittaa vain silloin tällöin. Se pitäisi saada esityksen läpikäyväksi johtolangaksi ja se on mahdollista yleisökontaktien myötä tavoittaa. Silloin vahvat riisuutumis- ja rakastelukohtaukset saisivat perustelunsa, nyt ne ovat hiukan kiusallisia, kun ei vietti vie eikä tilanne lämpene.
000
Näytelmän ansio on, että se puhuu nykyaikaisista ihmisistä Heidän unelmansa on tulla taiteilijaksi - myös nykyaikainen, melkein kaikki koskettava unelma. Asiaa sietää muuten miettiä: miksi unelma kulkee nimenomaan näin päin, "tulla taiteilijaksi", siis tehdä itsestään jotakin eikä "luoda jotakin". Miksi "taiteilijaksi tuleminen" usein esitetään ainoaksi kunnialliseksi ja puhtaaksi unelmaksi? Eihän se ole yksiselitteinen pyrkimys; se voi tarkoittaa narsistista näyttäytymistä, terapeuttista oman itsensä löytämistä tai eettistä sanomisen polttoa.
Neniin-näytelmän haaveilijat tuntuvat keskittyvän kahteen ensinmainittuun- nykyaikaa sekin?
ANNELI KANTO