| 
Kansan-uutiset 26.10.1977
( Hilkka Vuori)
Inkeri Pulkkisen teksti
kertoi tavallisen työläisperheen tarinaa tavallisessa ympäristössä, hartiapankin
voimin rakennetun omakotitalon velkojen loppuun maksamisen vaiheessa, lasten aikuistumisen
vaiheessa. Perheen ongelmatkin ovat nyky-yhteiskunnassa valitettavan yleistä:
mies on taipuvainen ryypiskelyyn, kotivaimo alistettu, nuori poika ei löydä paikkaansa
yhteiskunnassa. Kuvassa ovat mukana lopahtanut kouluinnostus ja nuorisotyöttömyys.
Keskeneräiseksi tekstissä jää isän ja pojan suhde: mikä loppujen lopuksi aiheutti
isän ärtymyksen pojan suhteen siinä määrin, että sa vain yhdessä kohtauksessa
lientyi tämän puolustamiseksi. Heitot siihen suuntaan , ettei poika olisikaan
hänen, tuntuivat tässä vain ohimeneviltä huitaisuilta, eikä pojan ilmestyminen
perheeseen omakotitalon rakentamisen kannalta hankalaan aikaan anna perustetta
15 vuotta jatkuneelle kaunaisuudelle. Tässä suhteessa vois Inkeri Pulkkinen vieläkin
syventää tekstiä.
Joitakin lisärepliikkejä kaipaisi myös esityksen loppu,
vaikka kirjoittajan ilmeisenä
tarkoituksena onkin jättää itse "probleemit"
kotiläksyksi.
Nyt syntyi sekaannusta: lopussako ollaan vai vieläkö tarina
jatkuu väliajan jälkeen!
Tällaisena ei näytelmässä ole aivan riittävää katetta
sen niemellekään.
LUKUTEATTERIN muodon valinta esitykseen on ollut aika
radikaali ratkaisu,
enkä ole aivan varma, onko se paras mahdollinen harrastaja
teatterissa
puheenollen.
Mielestäni tällaisen teatterin tulisi käyttää
näyttelijöittensä kaikkia ilmaisukeinoja hyväkseen.
Keskittyminen pelkkään
replikointiin aiheutti kohtuuttomia tasoeroja tottuneempien ja tottumattomampien
välillä.
Ilmeisesti liikuntakin hyväksikäyttävä kokonaisuus ilmaisu olisi
vähentänyt näitä tasoeroja. niinpä kulttuuritalon "vanhat konkarit" Maija Salokorpi-
Heino ja
Urho Heino kykenivät jo replikoinnin vivahteikkuudella ilmaisemaan
paljon,
samaten monissa näytelmissä tutut Maritta Mutka ja Juhani Timonen.
Sen sijaan arvelisin , että jo huomattavasti kehittynyt Jussi Lähteenmäki
olisi saanut Onnistaan vielä enemmän irti, jos hän olisi voinut käyttää vielä
liikunnan suomia ilmaisu keinoja .
HÄMENTÄVINTÄ esityksessä oli roolivihkojen
käyttö. Toiset lukivat siitä repliikkinsä avoimesti , toisilla se oli kädessä
suljettuna " rekvisiittana". Sen käytössä , roolien ulkoaoppimisessa tulisi löytää
yhtenäinen linja - ja näin varmasti löydetään esityksen kypsyessä. Inkeri Pulkkisen
teksti on epäilemättä tervetullut lisä pienteattereiden ohjelmistoon aiheeltaan
tärkeänä, muodoltaan ja henkilögallerialtaan monipuolisena näytelmänä.
Sen
tulkinta Kulttuuritalon teatterissa antaa aihetta pohdiskeluun sekä näytelmän
sanomaan että teatterin esitysmuotojen moninaisuuden suhteen. |
|
Esityksellä osallistuttiin Työväen Näyttämöiden liiton Uudenmaanpiirijärjestön
järjestämiin II näyttämöpäiville Dipolissa 22.-23.4.1978. Raadin palaute
päiviltä missä tuomaristossa olivat:
Ohjaaja Marja Leena Kuronen
Logonomi
Marja-Liisa Kuuranne
Dramaturgi Pekka Kyrö
Ohjaaja Esko Vuorio
Mistä näytelmän nimi? Mitä se kuvaa?
Näytelmä oli kärjistetysti
yksilöpsykologinen, vaikka aihe ja teema olivat selvästi yhteiskunnallisia. Olisi
ehkä ollut helpompi löytää yhteiskunnallisia
lainmukaisuuksia kuin yksilöpsykologisia
motiiveja,
jotka helposti osoittautuvat katteettomiksi.
Psykologisointi
johti ajatukset toisarvoisiin seikkoihin
( esimerkiksi kysymykseen oliko Laakinen
Onnin isä?).
Teksti oli alussa hyvää arkirealismia , ongelmat tuotiin
esille yksilöiden kautta, mutta sosiaalisia seikkoja valottaen.
Lopussa kirjoittaja
ei kuitenkaan ollut osannut kuljettaa teemoja vastaavaan
päätökseen, vaan
oli joutunut tekemään keinotekoisia psykologisia ratkaisuja.
Näytelmä toimi
lukudraamana.
Olisi ehkä kannattanut pysyttäytyä kokonaan lukudraamassa ei
ottaa edes niitä
pieniä näyttämötoimintoja jotka nyt esiintyivät.
Näyttelijöillä
oli hyvät äänet, he tiesivät mitä puhuivat.
Hämmästyttävän hyvin syntyivät
kontaktit,
vaikka näyttelijät lukivat repliikkinsä roolikirjasta.
Näyttelijät
olivat vapautuneita.
Kokeiluna lukudraamavarmasti puolusta paikkaansa
harrastajateatterissa,
se opettaa selkeään puhe ilmaisuun ja repliikin ajatteluun.
|
Kuvassa
miehitys "1". Keskellä mm. Maija Salokorpi-Heino, 4. oikealta Urho
Heino.