Hevosen tarina

Kansan Uutiset lehdessä vuonna 1986 julkaistu teatteriarvostelu:

Kelpo tarina vailla säihkyä Kulttuuritalon Teatteri esittää Mark Rozovskin Leo Tolstoin pienoisromaanista dramatisoimaa Hevosen tarinaa. Hevosen tarinahan on näytelmänä kiertänyt paljon sekä ammatti- että harrastajanäyttämöitä sen jälkeen kun Jukka Voutilainen sen Lappeenrannan Kaupunginteatterille suomensi ja Kari Paukkunen ohjasi. Hevosen tarina on hyvä suuren näyttelijäjoukon näytelmä. Se on yksi syy sen harrastajilta saamaan suosioon. Siinä on kaksi loistoroolia: hevonen Holstomer ja ruhtinas Serpuhovski ja mitaltaan lyhyempiä, terävästi nähtyjä rooleja. Hevosen tarina on tarinana riittävän runsas ja liikkuva, ja sen näyttämösovitus on liikunnallinen ja siinä on hyvä musiikki, samaisen Rozovskin ja S. Vetkinin. Myös teemat ovat peruskysymyksiä liikauttavia: vanheneminen, ihmisen ja eläimen mahtava ja etova elämänkaari, erilaisuus, vallankäyttö ja vapaus, rakkauden tuhoava ja vastustamaton voima 000 Esko Vuorio on ohjannut KulttuuritaIon Teatterin esityksen, Kultsan Teatteri näyttää uusiutuneen kokonaan - tuttuja kasvoja löytyivät vain uskolliset Maija Salokorpi ja Urho Heino sekä Erpo Lindqvist. Verenvaihto ei tietenkään ole sinänsä pahasta ja harrastajateattereissa usein väki virta. Mutta samalla tuntuu kadonneen se tuntuma, kosketus, joka teki Kultsan teatterista Kultsan teatterin. Pyrkiköön uusi porukka kehittämään oman tatsinsa. Vuorion ohjauksesta ei löydy laiminlyöntejä tai vikatikkejä; vika on paremminkin siinä mitä esityksessä ei ole. Ja siinä ei ole jotain aivan omaa, sitä erikoista, joka tekee tästä Hevosen tarinasta juuri meidän kertomamme Hevosen tarinan. Siksi se kelvollisuudestaan huolimatta ei riipaise sydäntä eikä nouse erityisen merkittäväksi esitykseksi. Selvästi korjattavia asioita ovat eräiden kohtausten laahaava rytmi (vaikka tallimies Vaska onkin vähän vetelä ja hidas, ei hänen kohtauksistaan silti pitäisi tulla sellaisia) ja ruhtinas Serpuhovskin erittelemätön hahmo, Setpuhovskin vaiheita saisi kirkastaa ja hänen suhtautumistapojaan nyansoida tarkemmin. Ruhtinaan tarinahan kulkee Holstomerin tarinan paralleelina - samat tragediat heitä koettelevat. Jos pari Holstomer - Serpuhovski (Urho Heino ja Hannu Vepsäläinen) toimisi loistavasti parina, toinen toisensa peilinä, se kantaisi näytelmää pitkälle. Nyt kontakti ja yhteispeli oli hataranlaista ja se murentaa koko esityksen pohjaa. Ilmeiesti juuri yhteisnäyttelemisen, vastanäyttelemisen, taidoissa ryhmällä on puutteita. Näytteleminenhän on paljon juuri reagointia toisen sanomisiin, tekemisiin, reaktioihin ja vastavuoroisesti impulssien antamista. Koska ryhmä on tuore, se ei vielä osaa lukea kanssanäyttelijöidensä ajatuksia tai seurata intuitiivisesti vastanäyttelijää. Tämäkin taito kehittyy harjoituksen ja ponnistuksen mukana. 000 Ryhmällä on oikea elävä orkesteri säestäjänään. Se on mainio seikka. Sen sijaan laulut eivät ole. Tietysti hieman eriaikaisessa ja epätäsmällisessä kuorolaulussa on viehätystä - juuri koska se kuulostaa niin harjoittelemattomalta, mutta toisaalta sujuvammat, täsmällisemmät lauluosuudet olisivat voineet kiinteyttää esitystä. Kun kerran ryhdytään suureen yritykseen ja hankitaan orkesteri ja kunnon lavastus (yksinkertainen, mutta toimiva ratkaisu oli Tapio Tuomisen), olisi voitu satsata myös puvustukseen. Arja Huotarin puvustus on köyhäilypuvustus ja se myös näkyi. Keräilytalouden epäyhtenäisyys paistaa kiusallisesti ja miesten aluspaidat ja kalsarit näyttävät aluspaidoilta ja kalsareilta hevosenkin päällä... Anneli Kanto