< paluu
edelliselle sivulle

©Teatteri Kultsa

WWW.SKENET.FI sivustossa julkaistu arvio JÄÄKUVIA esityksestä:


Teatterijuttu

Sivun kuvat ovat Seinäjoen esityksestä.
Kuvat: Kimmo Kujanpää Seinäjoen Kamerakerho ry

Raikasta harrastajateatteria

Teatteri Kultsan kevään näytelmä on Kajaanissa vaikuttavan Kristian Smedsin kuunnelmanakin palkittu JÄÄKUVIA. Perhealbumin välähdyksenomaisuutta tavoitteleva teksti sopii hyvin harrastajateatterille, jonka työssä näkyy vahva mukana eläminen. Valokuviksi nimetyt kohtaukset piirtävät koskettavan tulkinnan elämästä suomalaisessa perheessä, lapsuudesta ja sen lopusta.

RAKKAUS KORTILLA
Kun näytelmän nimi on JÄÄKUVIA, ei ole yllättävää, että sen pohdinnan kohteena ovat pääasiassa rakastamisen vaikeus ja sen syyt. Esitys alkaa lapsuudesta ja etenee vähitellen kodin piiristä kouluun ja lopulta maailmalle. Vaikuttavimpia on yksinhuoltajaäidin (Pirjo Saariokari) monologi, jossa nainen kertoo vihasta elämänsä voimavarana. Viha on ainoa keino kestää haaveiden ja todellisuuden välinen räikeä ristiriita, se ettei mikään määrä ponnistelua muuta elämän kylmiä tosiasioita. Myös isät saavat äänensä kuuluviin. Poissaolo on surullista kyvyttömyyttä ja osattomuutta, jonka traagisuus koskettaa myös miehiä itseään. Summa näkyy lopulta lapsissa, jotka aikuisina etsivät puuttumaan jäänyttä rakkautta ja joutuvat järkyttyneinä kohtaamaan oman kyvyttömyytensä.

Vanhempien lisäksi tärkeitä ovat suku, koulu ja seurakunta. Koulupäivää kuvaava osio on kultsalaisten omaa käsialaa ja se kertoo moralisoinnista, kilpailusta, nöyryyttämisestä ja maailmankuvan muokkauksesta. Osio täydentää kokonaisuutta muistuttamalla koulun vaikutusvallasta. Ehkä se myös siirtää näytelmän painotuksen lähemmäs helsinkiläistä todellisuutta, jossa uskonnollisilla herätysliikkeillä ei ole samanlaista sijaa kuin Smedsin pohjoisessa. Toisaalta näytelmää leimaa nimenomaan ajattomuus ja paikattomuus, lukuun ottamatta sen läpitunkevan melankolista suomalaisuutta. Tunnelma vie osittain ajatukset sotien jälkeiseen aikaan ja suurten ikäluokkien kasvuvuosiin, mutta teemat kärjistyksineen ovat edelleen ajankohtaisia. Tämä on sitä suomalaista ydinmehua.

VALOA PIMEYDESSÄ
JÄÄKUVIA kertoo kylmyydestä, mutta ei suinkaan jätä katsojaa vaille toivoa. Synkkyyden sekaan mahtuu roimasti myös huumoria ja inhimillisyyttä. Näytelmä huipentuu hurjaan rakkauden pyörteeseen, jossa se, mikä on puuttunut, vapautuu kaikessa anarkistisuudessaan. Todellinen rakkaus ei rakenna mitään, se vain särkee kaiken, toteaa mies naiselle. Uhattuina ovat minuus ja maailmaa vastaan rakennetut muurit. Näytelmän rakastavaiset eivät sitä kestä vaan eroavat, mutta rakkaus saa silti viimeisen sanan. Niille, joilla on rohkeutta, se on aina olemassa oleva mahdollisuus, haavoista ja kyvyttömyydestä huolimatta.

Kultsan esitys on nautittavaa katseltavaa. Sen, minkä harrastajat häviävät alan rautaisille ammattilaisille ajoittaisessa haparoinnissa, he voittavat takaisin moninkertaisesti raikkaudessa ja innostuneisuudessa. Tärkeintä on voimakas yhteishenki: jokainen saa vuoronsa parrasvaloissa. Tarja Koskelan ohjaus pysyy kasassa loppuun asti ja sisältää monia oivaltavia hetkiä. Erityisen kutkuttava on kohtaus jossa rakastavaisten haaveet ja pelot ruumiillistuvat potkulaudoilla hurjasti kiitäviksi pikkupaholaisiksi. Kiusanhenget tuntee elävästi omissakin nahoissaan.

Kaiken kaikkiaan JÄÄKUVIA on raikas tuulahdus ”aidan toiselta puolelta”, aitoa tekemisen riemua ammattilaisteatterin tuolta puolen. Sitä voi ilolla suositella kaikille mukataiteen kyynistämille epäilijöille.

Marjo Lemponen 15.04.04

Webbi osoitteessa:
http://www.yle.fi/kulttuuritorstai/index.html/liikuntakortit/35/
julkaistu arvio Jääkuvia -esityksestä.

Liikuntakortti (YLEN kulttuuritorstain netti sivut)
Nimi: Viitaniemi Tuula
Ikä: 32 vuotta
Suorituspaikka: Teatteri Kultsa, 6.5.2004
Laji: Tarja Koskelan ohjaus Jääkuvia-näytelmästä

Kehon ja mielen kunto suorituksen jälkeen:
Tulipas käytyä, noloa sanoa, ensimmäistä kertaa tässä 40-vuotiaassa harrastajateatterissa.

Menen taatusti uudestaankin. Sen verran vaikuttavan tulkinnan kultsalaiset olivat Kristian Smedsin palkitusta Jääkuvia-näytelmästä tehneet.
Aiemmin olin kuullut tekstin kuunnelmana - Smedsin teatteriohjausta Jääkuvista en harmi kyllä aikoinaan päässyt näkemään.
Harrastajateattereissa näyttelijät ovat usein epätasaisia, niin nytkin. Mutta ei se haitannut, niin keskittyneesti ja läsnäolevasti kultsalaiset karua pohjoisen perhetarinaa kertoivat.
(omaa keskittymistäni aluksi tosin haittasi se, että Suomi samaan aikaan taisteli Kanadan kanssa jatkopaikasta jääkiekon mm-kisoissa. Mutta pian näytelmä sai kiekon kaikkoamaan mielestäni.)
Näytelmä koostuu sarjasta perhealbumin kuvia. Albumi alkaa mykästä lapsesta ja päättyy rakkauskirjeeseen. Siinä välillä käydään läpi liuta synkkiä tarinoita suvusta, jossa on helpompaa vihata kuin rakastaa..
Onneksi ahdistus Tarja Koskelan ohjauksessa tuon tuosta katkeaa nauruun!
Varsinkin Kultsan miesnäyttelijöissä on kykyä tehdä tyypittelevää komiikkaa. Ja onneksi näytelmä loppuu rakkauteen, vaikkakaan ei järin onnelliseen. Viimeinen kohtaus iski täysillä: siinä kaksi rakastavaista joutuu eroamaan, koska he eivät uskalla heittäytyä rakkauteen, koska symbioosi uhkaa omaa identiteettiä, koska ympärillä kummittelevat kaikki kliseiset uskomukset avioliiton ja rakkauden autuudesta. Kohtaus oli toteutettu hurmaavasti.

Rakastavaiset kipuilevat näyttämön keskellä olevassa vuoteessa. Vuoteen ympärillä pörisevät personoidut odotukset ja haaveet – potkulaudoilla!

Muut kommenttisi ja kehotuksesi muille kulttuurin harrastajille: Kultsa sijaitsee väestönsuojassa Sörnäisten Käenkujalla, Katri Valan puiston alla.
Lisää tietoa esityksistä löytyy osoitteesta www.teatterikultsa.fi. Jääkuvia-esityksen voi seuraavan kerran nähdä Seinäjoen harrastajateatterikesässä 27. - 29.elokuuta.
Viitaniemi Tuula

SEINÄJOEN HARRASTAJATEATTERIKESÄ 2004
Raadin palaute Jääkuvia-esityksestä
Raati: Satu Olkkonen, Saana Lavaste,
Helka-Maria Kinnunen, Petri Lairikko

Esitys oli kaunis visuaalinen kokonaisuus. Ryhmä, valot, rytmi, siirtyminen kohtauksesta toiseen, tapa millä esitystä kuljetettiin, imaisi mukaansa, ohjauksellisesti taitavia oivalluksia. Koko esityksen ajan aarrearkusta tuli lisää keinoja ja muotoja sekä ohjauksellisia ideoita. Se oli tosi hienoa. Kivien, kahvikuppien ja kankaan variointi ja käyttö toistui onnistuneesti. Sirpaledramaturgian ehjyys tuleekin siitä, että ehjyys on kuvassa, että näitä asioita käytetään kertomaan eri sirpaleet.

”Äiti”-kohtaus oli taitavasti rakennettu. Äidin monologi ja rooli oli toimiva. Rooliin voisi hakea lisää energiaa ryhmästä, ettei reagoinnit olisi jo itsellä valmiina. ”Aivo”-leikki oli hyvä. Myös nykypäiväisyyden (esim. luokaton lukio) ottaminen esitykseen oli kivaa. ”Harrin” monologissa musiikki alleviivasi liikaa tekstin traagisuutta.

Pappispätkän jälkeen esitykseen tuli dramaturginen kuoppa. Mistä se johtuu? Pappispätkä luo alkuperäisessä tekstissä käännekohdan, nyt kun sen paikkaa oli tekstissä vaihdettu kollektiivisuus katosi, muoto hajosi. Esityksen lopussa palattiin kollektiiviin, rullalautapirujen myötä. Viimeinen kuva tuntui pitkältä, koska monologi oli jaettu dialogiksi. Näin tehtäessä on tärkeää miettiä miten saa rytmin säilymään.

Esiintyjien kontakti yleisöön oli intensiivinen. Suhde muihin näyttelijöihin pitäisi saada samanveroiseksi. Teatterin ilmaisuvoima on ryhmätyössä. Joissain kohtauksissa perusteeton voimankäyttö aiheutti torjuntaa katsomossa. Herkempäänkin ilmaisuun voisi luottaa.

”Sänky”-, ”Opiskelija box”- ja ”Terhi hukkuu”-kohtaukset olivat hyvin toimivia kokonaisuuksia. Kaikki ne kohtaukset, joissa suku oli läsnä, toimivat hyvin. Suvun läsnäolo tuki henkilöä, joka sillä hetkellä kertoi tarinaansa. Näitä kohtauksia oli alkupuolella enemmän, jossain vaiheessa rytmi hidastui.

Osaatte olla lavalla ja se on tärkeä asia.