< paluu <<< edelliselle sivulle

Juhlanäytelmän esitteessä ( v.1989 ) olivat mm. alla olevat kirjoitukset:

OHJAAJAN SANA Tuntui hyvältä, kun Kulttuuritalon Teatterista otettiin yhteyttä ja pyydettiin vierailemaan 30-vuotisjuhla-näytelmän ohjaajana. Ensimmäiset yhteiset hankkeemme toteutettiin jo kymmenen vuotta sitten ja matkalle mahtuu monia mielenkiintoisia töitä, kuten Siparin Suomen kuningas, Bargumin Kuin rasvattu, Haikaran Pappa hioo sulle kirveen Lalli, Kylätaskun Gracchuskan pojat, Haikaran-Kylätaskun Pers-kabaree jne. Olsenin Van Gogh ja postinkantaja oli myös mieliinpainuva yhteistyö. Tuntuu kuin olisin eron jälkeen palannut kotiin, kotiin jossa väki on osittain vaihtunut (muttei suinkaan huonompaan suuntaan) ja ongelmatkin ovat samat: tilanahtaus on jopa pahentunut ja "kamat roudataan" niin ennen kuin jälkeenkin harjoitusten. Neljän laitosteatterivuoden jälkeen voin vain ihmetellä näiden ihmisten voimaa ja rohkeutta. Esitin Kalevala sovitustani juhlanäytelmäksi, vaikka tiedänkin, että vain "suuret ohjaajat" saavat tehdä uudelleen jo tekemiään juttuja. Kuolevaisten kohdalla se katsotaan pysähtyneisyydeksi. Niin tai näin. Itse pidän Kalevalan esiinkaivamista perusteltuna tänä päivänä. Kaikkialla maailma katsoo myytteihin. Yletön hyvinvointi ei ole vapauttanut ihmisiä peruskysymyksistä. Ylikansallinen soopa jättää vain tyhjyyden ja toivottomuuden tunteen. Teatteri on paljolti lähtenyt mukaan tähän hullunmyllyyn. Päättäjien ja toteuttajien joukossa on todennäköisesti jo enemmistö sellaisia, jotka eivät kaipaa mitään muuta. Syvällisempää otetta pidetään kiusallisena moralisointina. En myönnä olevani moralisti, en edes tosikko. Pyrin tekemään iloista, inhimillista teatteria, joka hakee aiheensa ja voimansa kansallisista lähtökohdista ja toteuttaa itseään, asiaansa uskovien, osaavien harrastajien kautta. Kalevala-nyt on minulle sielunmaisema, jossa ikuiset myytit ja tämä päivä kohtaavat. Toivon, ettei työmme ole ollut turhaa, että tänä iltana kohtaamme myös Sinut. Tervetuloa. PEKKA SAARISTO

 

Joka vanhoja muistelee sitä... Kuitenkin ikääntyville muistelot ovat elintärkeät. Esiin nousee muistoja... Alppilassa oli Vesilinnan Kesäteatteri, oli Alppilava ja Dallapee. Oli ollut ravintola, sellainen vossikalla lähestyttävä, E. Leinon paikka. Niin, kesäteatteri jäi lintsin jalkoihin, tanssilavalle tuli parkkipaikka, ravintola oli muutoin vain palanut. Sitten oli tämä Sturenkatu jossa hiekkakuopan ja puisen koulun tilalle tehtiin Alvar Aallon maljakko. Liekkö ollut näyttämisen paikka kun talon tekivät talkoilla. Vieläköhän talkookortti on tallella. Taloon tuli toiminnanjohtaja Eino Halme, jonka tuli huolehtia toiminnan pyörittelystä. Erilaisia kerhoja luotiin kulttuurin nimessä. Teatterin harrastajia varten oli Helsingissä muutamia ryhmiä. Mutta ihan oikeata kd-henkistä paikkaa ei enää ollut. Ammattiteatterista radikaalisinta linjaa (jos nyt niin voi sanoa) oli edustanut Suomen Työväen Teatteri, joka talvella oli Koiton talossa, kesällä Alppilassa, ja nukkui pois. Siispä perustettiin Teatterikerho, Kulttuurityö ry:n alaisuuteen. Se oli tämä Marraskuu vuonna 1959. Nimet unohtuvat, tapahtumat sijoittuivat. Oli siellä mukana Keijo Kyyrö, Sinikka Arontaus, Toivo Laaksonen, Marja Hostikka, Aarre Grahn, liekkö ollut muitakin. Aluksi aloitettiin alusta. Järjestöbyrokratian kaikki hallitsivat joten voitiin aloittaa näytelmä-kappaleiden teko. Rahattomina ei ammattilaisia voitu hankkia ohjastukseen. Sinervon: Onnenmaa juttua tehtiin, Eila Immonen muistui mieleen. Siinä meni aikaa ja tupakkia kun tehtiin muita näytelmiä. Kaljalle oli mentävä urheilutalolle Olympia Grilliin saakka. Kyllä ne alkuajat on aina vaikeita. Jotain me vaan saatiin valmiiksi, innostusta kyllä oli. Taloon päin esitimme toiveita toiminnan taloudellisesta tukemisesta. Niuhottivat mokomat, rahattomat. Tanssien järjestäminen oli kuitenkin kohtuullisen kannattavaa, ja harrastusryhmät tuhlasivat rahat. Talo vaan rapistuu. Se ei ollut arkkitehti tehnyt mitään teatterisalia, joten sekään ei oikein jellannut. Olihan talossa muita koppeja, hätäkös siinä. Teatterikerho toimi alusta alkaen itsenäisesti valiten toimintamuotonsa, näytelmänsä, sun muut ihan itte. Tiettyä ristiriitaa kyllä oli jatkuvasti. Toiminta vaatii tiloja, mieluusti näyttämöä. Jos tehtiin useampaa juttua yhtäaikaa, tarvittiin tietysti useita erillisiä harjoitushuoneita. Esityspaikkana oli elokuvateatteri, silloin kun sinne päästiin. Myöhemmin tilassa oli äänilevyfirman studio. Ohjaaja nimet Niilo Kuukka, Keijo Komppa, Sirkka Metsäsaari, Kaarlo Haapanen kuuluivat ensimmäiselle kympille. Oli muitakin, toki. Esiintymistilan puuttuessa ryhdyttiin kiertelemään. Kaikenlaisten kissan ristiäisten lisäksi kävimme vanhainkodeissa. Sitä tuki Kulttuurityö. Kaupungin tuki tuli myös aikanaan. Ulos suuntautuvaa toimintaa oli myös Lakko-näytelmän teko H:gin ylioppilasteatterin kanssa. Iso prokkis oli mainittava. Muutoin vuodet vilistivät jotain tehtiin, ja esitettiinkin. Koulutusta yhtä kaikki. ihmisiä tuli ja meni. Kantajoukkokin vaihtui. Toiset jopa ikääntyivät. Kokeilimme lukuteatteria lnkeri Rosilon johdolla. Upee kokeilu sekin. Niin - Turo Unhon kanssa tehtiin Panttivanki ja Bussipysäkki. Ja oli joitakin juttuja Pekka Saariston ohjaamina. Sillä lailla oltiin jo 80 luvulla. Vuodet vilistää. Merkittävä panos teatterin tekemisen tueksi saatiin teatteriarvostelijoilta Maija Savutie, Hilkka Vuori, Hilkka Eklund, Anneli Kanto. Teatterikatsojien, heidän arvionsa, lisäksi tarvitaan myös julkista kritiikkiä. Onhan niitä jokunen arvostelija esim. J. Kajava, joka voisi vaikka kiitellä että on saanut meidän esityksiä seurata. Ei pahaa sanaa - harrastushan teatterin teko on ollut. Matkustaminen on lystiä. Käytiin me Tukholmassa, Oulussa, Mikkelissä, ehkäpä muuallakin. Muistatko vielä meidän Suomen kuninkaan tai Vincent van Gogh ja postimiestä. Niin myös Gracchuskan pojat, Pers - kabareen. Kulttuuritalon teatteri tarvitsi Pekka Saaristoa ryhdistämään ja teettämään tavoitteellista teatteria. Tähtäin asetettuna tuonne ... Onhan sitten harrastus - tuo teatteri. Se on muisti ihmeellinen asia! Jorma Karppinen Kulttuuritalon Teatterin ent, pitkäaikainen puh.joht.		KOLMEKYMPPINEN - NYT Kun jäniksen vuosi meni ja Equus laukkasi tiehensä Yerma selässään, lähti Arskakin stadista Kaljuvuorelle. Välillä pelattiin Rulettia, Marilyn kertoi Hevosen tarinaa pesää hatun alle rakentaessaan. Nyt ollaan Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. Tämä Alppisali on ollut teatteri ja koti. Täällä ovat ystävät ja tuttavat tehneet teatteria ja useimmiten onnistuneet. Bändi on ollut korvaamaton näytelmien elävöittäjä. Ilman uskollisia soittajia moni juttu olisi jäänyt kalpeaksi. Rakkaus teatteriin ja omaan taloon on pitänyt meitä yhdessä. Välillä on tapeltu ja murjotettu, kuitenkaan ei pitkäaikaisesti. Enimmin tekeminen on yhteistä riemua ja iloa omasta ja toisen onnistumisesta. Tämä teatteri ei kuole, ei edes oireile. Kolmenkympin kriisi on kuitenkin tosiasia. Stressin aiheuttaa se hattu, joka pesämme päällä lepää. Taloa saneerataan, harrastuspiirit saavat lähteä tuottamattomina. Niin tarpeellisissa musiikki- ja tanssisaleissa istutaan nyt juomien ääressä ja kuunnellaan jos jonkinlaista musiikinjytkettä. Teatterin pukutilat on ravintolan narikka. Kuvataidepiiri on poistettu. Omaehtoinen kulttuuri on häviämässä kulttuuritalosta. Diskomainokset ja ylikansallinen virvoitusjuoma uhkaavat hukuttaa kolmekymppisen alleen. Me emme luovuta. Olemme päättäneet taistella tilastamme ja oikeudestamme tehdä hyvää teatteria - täällä. Teija Kotka puheenjohtaja

< paluu <<< edelliselle sivulle