*arkistoituja muistoja*
v.1993

< paluu
edelliselle sivulle

©Teatteri Kultsa

Teatteri Kultsa

OTA HIMOA HÄNNÄSTÄ

" Le desir attrape parlaqueue "1941

Pablo Picasso
Ohjaus: Jorma Hellström

Esitykset VR:n Makasiineille, Mannerheimintie 13
Ensi-ilta lokakuun 15. vuonna 1993
Muut esitykset: 17.10.,17.10., 19.10., 20.10., 22.10., 23.10.,
24.10., 26.10., 27.10., 29.10., 30.10.
Liput 40mk

Kirjoittanut: Pablo Picasso
Suomentanut: Tuukka Kangasluoma
Ohjaus: Jorma Hellström
Musiikki: Harri Kerko

Henkilöt: Paksujalka……………………………Matti Rasilainen
Torttu…………………………………Maria Österman
Hänen serkkunsa……………………..Hanna Kahila
Pyöreä pätkä………………………….Mikko Boström
Hiljaisuus…………………………….Tarja Kuivala
Lihava Ahdistus………………………Kati Hynninen
Laiha Ahdistus………………………Riitta Selkälä
Verhot………………………………..Pekka Pajuvirta, Jari Järvenpää, Seija Segersvärd

Muusikot:
Piano: Perttu Haapanen
Sello: Klaus Hoffström
Viulu: Sanna Mansikkaniemi
Kitara: Harri Kerko

Äänien toteutus: Joppe Huotari
Valojen suunnittelu: Jukka Heino
Valojen toteutus: Juha Larikka
Lavastus: Tapani Hirvi
Valokuvat: Jukka Salonen

Kiitämme:
Jaana Kanstren,
Anneli Rautiainen,
O-N studio,
Sibelius-akatemia,
Taidetalo Narri,
Elanto Hakaniemi

" Minulla on yhä vähemmän ja vähemmän aikaa, ja kuitenkin minulla on yhä enemmän ja enemmän sanottavaa , ja se mitä minulla on sanottavaa, on yhä lisääntyvässä määrässä jotakin , joka tapahtuu ajatusteni liikkeissä. olen tullut siihen vaiheeseen, missä ajatusteni liike kiinnostaa minua enemmän kuin itse ajatukset ."
Pablo Picasso


Kuva - Pekka Pajuvirta

Kuva - Pekka Pajuvirta
Esitykset: VR:n makasiinit, eduskuntataloa vastapäätä

HS - Kulttuuri - 17.10.1993 -

Lihallisesti mullin mallin Picasson näytelmä toteutuu vertauskuvallisen tavarapaljouden saartamana Kultsan teatterissa

Pablo Picasso: Ota himoa hännästä. Suomennos: Tuukka Kangasluoma. Kultsan teatteri. Ohjaus: Jorma Hellström. Musiikki: Harri Kerko. Lavastus: Tapani Hirvi. Valot: Jukka Heino. Rooleissa: Matti Rasilainen, Maria Österman, Hanna Kahila, Mikko Boström, Tarja Kuivala, Kati Hynninen, Riitta Selkälä, Pekka Pajuvirta, Jari Järvenpää ja Seija Segersvärd.

Pablo Picasso oli myös kirjoittaja. Runoja, muutama näytelmä.

Hän maalasi paremmin kuin kirjoitti, mutta kirjoitti siten kuin maalasikin. Taistelu järjen diktatuuria vastaan, vaistojen ja viettien puolesta on keskeisesti myös Ota himoa hännästä -näytelmän sisältöä. Se on loputtomien kieli- ja mielikuvien teatteria, jonka varsinainen tapahtumapaikka on katsojan omassa päässä.

Vuonna 1941 kirjoitettu, Tuukka Kangasluoman suomentama Ota himoa hännästä on kuultu meillä Radioteatterin ohjelmistossa. Kuunnelmasta se käykin. Ehkä se toimii teatterissakin, muttei pelkästään kovalla vauhdilla, metelillä ja näyttämön loputtomilla absurditeeteilla, siis siten kuin Kultsan teatterissa, VR:n vanhoilla makasiineilla.

Tarvitaan myös aikaa ja rauhaa. Katsoja tarvitsee.

Ironiassaan ja parodiassaan Jorma Hellströmin ohjaama lihallinen mullin mallin viihdyttää ja naurattaakin, mutta kovin vähän se jättää katsojan päätettäväksi. Se kertoo itse kaiken. Symbolisen tavarapaljouden keskellä vaeltava boheemien joukko saa aikaan inspiroitunutta, muttei välttämättä inspiroivaa teatteria.

Picassolaiseen sanamaailmaan sisältyvien mahdolisuuksien hukkaprosentti on siis suuri, mikä ei kuitenkaan estä ihastumasta kultsalaisten punaposkisena hehkuvaan otteeseen.

Tulkinnan rymistelyä voi kuvata yhdellä sanalla: post-mahnovitsinalainen.

Selvää onkin, että Helsingin Ylioppilasteatterin virtuoosimainen Mahnovitsina saa perässähiihtäjiä. Saakin saada. On hyvä oivaltaa tetterin mahdollisuuksia siten kuin Hellström ja hänen harrastajanäyttelijänsä, ehkä juuri Mahnovitsinan innottamina: pelkkä sana ja sen sanominen eivät vielä ole teatteria.

Loputtomalla tilanteiden elävöittämiselläkin, vaikka se olisi kuinka anarkistista ja sillä tavoin hurmaavaa, on kuitenkin rajansa. Picasson taiteilija- ja intohimonäytelmässä on mahdottoman paljon tekstiä. Sillekin täytyisi löytyä kokonaisilmaisusta sijansa.

Kultsan esityksessä tilanteiden herkeämätön elävöittäminen ja vastaelävöittäminen, taustan ja edustan loputon liike saavaat aikaan sen, että katsoja ei oikein kuule kuulemaansa eikä myöskään näe näkemäänsä.

Onko se vaarallista? No jaa. . . Voisi olla, että Picasso, jos näkisi, sanoisi: Ei sitä, mitä halusin, mutta hauskaa näinkin.

Mihin lisäisin: Voisitteko kuitenkin lakata huutamasta, edes välillä.

JUKKA KAJAVA