VIISISATAA PÄIVÄÄ

Kirjoittanut ISMO KNUUTTI

Ensi-ilta 2.12.1994

Ohjaus Ismo Knuutti Apulaisohjaaja Mirja Nevalainen Valaistus, tilaratkaisu, äänet Jukka Heino Musiikki Hannu Reijonen Valokuvat Pekka Pajuvirta
Rooleissa Eija Kankare Niina Kinnunen Tarja Kuivala Mari Pänkälä Mare Voutilainen Tapio Saariaho Erkki Turunen
Koulutettu, analyyttiseen keskusteluun kykenevä ihminen kirjoitti lapsellisesti. Sanoivat hänen kirjoittajaminänsä olevan seitsenvuotiaan tasolla. Minun oli pakko kysyä itseltäni minkä ikäinen kirjoittaja minä olen? En tiedä. Enhän minä voi olla lapsi! Yksinkertaisesti on mahdotonta ajatella itseään muun ikäisenä kuin on. Minun identiteettini on minun identiteettini. Miten on mahdollista, että yksi kysymys saa minut epäilemään itseäni? Onko identiteettimme todella niin helposti heiluteltavalla pohjalla? Jos väärä kysymys voi riistää ihmiseltä hänen itsensä, niin silloin olisi syytä varustaa kysymykset varoituksella. Minun ei siis tarvitse olla huolissani siitä, että näytelmäni saattaa sisältää vastauksia, naivejakin sellaisia, kunhan siinä ei kyseenalaisteta mitään. Hyvä on, tämä näytelmä ei kysy eikä kyseenalaista mitään, vastailee vain. Jokainen keksiköön omat kysymyksensä ja kantakoon niistä vastuun. Tässä lopuksi haluan vielä yhtyä televisiossa nykyisin niin usein toistuvaan kehotukseen: Muista äänestää! Viikkopalkintoja ei tosin oikeissa vaaleissa jaeta, mutta mistä sen tietää, jos vaikka parempi huominen. Ismo Knuutti
HS - Kulttuuri - 9.12.1994 - Suunnitelma näytelmäksi Ismo Knuutin kirjoittama Viisisataa päivää jää Teatteri Kultsassa luonnoksen asteelle Viisisataa päivää. Teatteri Kultsa. Teksti ja ohjaus: Ismo Knuutti. Ismo Knuutin kirjoittama Valtapeli-näytelmä Teatteri Jurkassa kiinnosti, myös Kuka itsemurhasi Veera Pyykön?, vaikka viimeksimainittu vähemmän. Uusi näytelmä Viisisataa päivää kertoo lama-Suomesta ja työttömän järkkymisestä. Aihetta valaistaan monelta suunnalta. Keskellä kulkee tarina miehestä, vaimosta, velaksi ostetusta autosta ja kahden asunnon loukusta. Reunoilla määrittelemättömät ja ohuet hahmot kuljettavat omia elämäkertojaan. Tai siltä ainakin näyttää. Vuoden 1992 budjetin pienet palaset kertovat myös siitä, miten Suomi muuttui, tuon muutoksen määrätietoisuudesta. Idea on aika mainio ja myös siksi, että kokonaistilanne kehittyy koko ajan. Äskeinen tässä ja nyt onkin näytelmän loppupäässä sosiodraamaa ja väkivaltaan turvautuneen työttömän hoitoprosessia. Vapauden haaste yhdistää kerronnan kaistat, vapauden oletus, joka paljastui valheeksi. Vapaus meni ja sen myötä kaikki. Viidensadan päivän pohjat kiehtovat, mutta näytelmällinen ja tulkinnallinenkin toteutus on korkeintaan sinne päin. Itse teksti vaatisi aivan ehdottomasti lihaa ja verta mietelauseittensa ympärille, materiaalia näyttelijälle, jottei menisi pelkäksi huhuilemiseksi. Nyt Viisisataa päivää on lähinnä vain suuunnitelma näytelmäksi. Ismo Knuutti on itse ohjannut Kultsan harrastajanäyttelijäin etäisen tulkinnan, josta on pakko sanoa: Anteeksi, mutta me katsojatkin olemme olemassa. Sörnäisten väestösuojan pienessä tummassa tilassa yleisö istuu näyttämöllä. Näyttelijät vaihtavat asemia sivustoilla tai takanamme ja välillä sentään keskellämmekin. Tunnetilat ovat teennäisiä, ja teksti kulkee ylitsemme kontaktittomina kaukokuiskauksina. On haaleaa, on suoraan sanoen aika ikävää. Näyttelijät kyllä yrittävät ja yrittävät, mutta eivät saa kiinni, kun ei ole, mistä ottaa. JUKKA KAJAVA