arkistoituja muistoja

Yerma

Federico Garcia Lorca

Suomennos Tyyni Tuulio
Ohjaus Liisa Isotalo

Musiikki Reijo Liinamaa
Puvut Marja Uusitalo
Lavastus Tapio Tuominen
Valot Jukka Heino

Rooleissa: ,
Eija Varima, Teija Kotka,
Erja Alander, Jorma Hellström,
Lenita Tynkkynen, Hannu Vepsäläinen,
Eija Velander,
Marja-Liisa Lius, Matti Riikonen,
Riitta Kärnä, Salli Kankaanpää,
Orkesteri:
Timo Hannelin, Esa Lindroos, Joppe Huotari, Sari Marttiini, Lasse Gabel, Esa Viirret

Helsingin Sanomissa julkaistu arvio esityksestä

Lorca - pitsejä, kitaroita ja farkkuja

Lorcan näytelmän päähenkilö Yerma uskoo, että jokaisessa naisessa on verta neljää tai viittä lasta varten. Jos nainen ei synnytä lapsia, veri muuttuu myrkyksi.

Liisa Isotalon ohjaama pohtii parin tunnin esityksessään, miksi nuori ja terve nainen Yerma ja hänen aviomiehensä Juan eivät saa lapsia.

Vuodet kuluvat, Juan raataa työssä, Yerma kärsii ja lasta vaan ei tule. Onko Yerma frigidi, kyvytön rakastamaan, vai onko Juan työnarkomaani, egoisti, impotentti tai hedelmätön?

Yerman kitumiselle on olemassa vaihtoehtokin: Doloreksen lapseton tytär ei valita, vaan antaa terveesti arvoa itselleen, iloitsee elämästä, kun taas Yerma kiertyy itseensä yhä pahemmin.

Espanjalaista runoelmaa voi lukea allegoriana nykyajasta, terapioista, lääkäreistä, uskonnosta ja viinan innoittamista bakkanaaleista. Näytelmää ei kuitenkaan voi selittää miksikään Väestöliiton tietoiskuksi.

Kulttuuritalon teatteri onnistuu tekemään Yermasta runon, jossa ensemble hengittää samaan tahtiin, musiikki, vuorosanat ja tanssi punoutuvat yhteen. Näyttämö pitseineen, morsiushuntuineen ja kitaroineen on osa runoa.

Runollisuuden hintana on juonen hajanaisuus: se hapuilee sinne tänne. Välillä tuntuu, että näytelmässä ei kehity mikään muu kuin Doloreksen tytär, joka emansipoituu väliajalla niin, että vaihtaa pitsipuvun farkkuihin ja runokielen nykyslangiin. Ohjaaja pääsee näin sormella osoittamaan: Katsokaa, tässäpä onkin kysymys meidän ajastamme.

Kun juoni junnaa paikallaan se pakottaa näyttelijät eräänlaiseen kestovalitukseen. Aika ajoin esitys tasapainoilee pateettisuuden nuoralla, josta se melkein meinaa pudota koomisen puolelle; ei sentään putoa.

Kulttuuritalon teatterilla on selkeän omaperäinen tyyli, joka on jo ansio sinänsä tässä täristelijöiden kaupungissa.
KATRI PELTOLA