Teatteri-ilmaisun ohjaajaksi
opiskeleva pitkän linjan kultsalainen
Terhi Tuominen on dramatisoinut näytelmän Isabel Allenden kuuluisasta kirjasta.

Henkien talossa uni ja todellisuus elävät rinnan, samoin eri aikakaudet.
Esi-isät ja -äidit sekä muut kuolleet jatkavat elämää osana yhteisöä.

Runsautensa vuoksi kirjassa riitti dramatisoimista:
henkilöitä ja yksityiskohtia piti karsia.
Henkien talon ohjaus on myös Tuomisen lopputyö Metropolia-ammattikorkeakouluun.

– Nostin näytelmäversiossa esille kolmen sukupolven naiset:
Claran, Blancan ja Alban.
Jokaisen nimi tarkoittaa valoa.
Vahvojen sukusiteiden varassa he karaistuvat kohtaamaan julmuutta, pettymyksiä ja sitä, mikä on välttämätöntä, Tuominen kertoo.

Allenden kirja kertoo Chilestä 1900-luvun alusta 1970-luvulle.
Syyskuussa 1973 sotilaat kaappasivat vallan, jolloin presidentti Salvador Allende tapettiin (Isabel Allende on Salvador Allenden serkun tytär).

– Tämä aika on konkreettisesti taustalla, mutta samalla näytelmä kertoo sellaisesta aikakäsityksestä, jossa kaikki on jo tapahtunut ja kaikki tapahtuu aina uudestaan.
Eri aikakaudet elävät rinnakkain.

Näytelmä on juhlistus aisteille, isoille tunteille, hengille ja rohkeudelle.

– On hyvä, jos näytelmä herättää katsojissa monenlaisia ajatuksia.

Eniten toivon, että esitys pystyisi välittämään katsojille tunteen, että elämää kannattaa elää ja juhlistaa.

.............................................................................................

Ohjaaja kirjoittaa työstään:

Alkuvuodesta 2011 päätin, että teen teatterialan opintojeni lopputyön Isabel Allenden kirjasta Henkien Talo, jos vain saan siihen oikeudet. Minulle teatteri on parhaimmillaan arjen maagisuutta: merkityksellisiä asioita, pieniä ihmeitä ja outoja nyrjähdyksiä. Jotain sellaista toivoin tällä matkalla löytäväni.

Oikeuksien saaminen Allenden agentilta vaati lähinnä pontevia sähköposteja ja sitkeää perään kyselyä. Kirjan dramatisointityö olikin sitten aivan oma maailmansa. Työtä ei voi sanoa yksinäiseksi, kun kirjan kaikenkirjavat hahmot vaativat päästä mukaan. Ensimmäisessä versiossa olivat mukana niin Claran vihreähiuksinen ja kuolemattoman kaunis isosisko Rosa kuin myös flamencolla ruokapöydän säleiksi tanssinut Nicolás-poikakin. Kaikista isoenoista ja menestyvistä ilotalon emännistä puhumattakaan.

Dramatisointityö on sukeltamista kirjan maailmaan ja sen jälkeen se onkin pelkkää luopumista, jotta tekstistä saa elävän ja hengittävän kudelman. Monta rakkaaksi tullutta tarinaa ja ihmistä joutui jättämään kirjan sivuille, mutta sieltähän ne taas löytyvät.

Olen ollut pitkään työssä, jossa ihmistä selitetään ja määritellään niin, että ihmiskuva muuttuu kaksiulotteiseksi. Myös siksi olen halunnut tehdä tekstin ja esityksen, jossa kaikkea ei selitetä ja analysoida puhki. Olen kiitollinen siitä, että näyttelijät ovat lähteneet niin rohkeasti tekemään tällaista tekstiä, josta ei juuri löydy ns. normaalia logiikkaa tai länsimaista aikakäsitystä.

Minulle on ollut tärkeänä teemana se, että kuolema kohdataan ja elämää juhlistetaan yhdessä. Nyt esitystä katsoessani huomaan ajattelevani, että se mikä lopulta jää, on rakkaus.

Terhi Tuominen