Tällä kertaa Teatteri Kultsassa sukelletaan kunnianhimoisesti absurdin teatterin ja filosofian maailmaan. Jukka Hurjanen on ohjannut Jean-Paul Sartren klassikkonäytelmän Suljetut ovet (Huis Clos,1944). Synkähkö teos on harvinaista herkkua ja samalla melkoinen haaste. Olen itsekin yrittänyt selättää näytelmää kymmenisen vuotta sitten.

Ranskalainen filosofi ja kirjailija Sartre tunnetaan erityisesti eksistentialistisen ajatussuunnan pääideologina. Tämä toisen maailmansodan jälkeinen filosofia korosti melko lohduttomasti maailmaan heitetyn yksilön vapautta ja samalla vastuuta ainutkertaisesta elämästään. Suljetut ovet on malliesimerkki siitä, mitä eksistentialismi äärimmillään ja absurdeimmillaan on tai voisi olla. Olemme kaikki syyllisiä…

Helvetin mekaniikka

Esityksen lähtötilanne on kliininen ja koruton: On yksinkertaisesti kalustettu huone, jossa mies (Matti Riikonen) havahtuu. Kaiuttimista kuuluva lakoninen ääni opastaa miestä talon, tai pikemminkin toisen olotilan tavoille. Huomaamatta ja hienotunteisesti katsojalle paljastuu, että ollaan helvetissä.

Huoneeseen ilmestyy vielä kaksi naista: koreilematon Inés (Suvi Lahdenmäki) ja hehkeä Estelle (Milja Vojinovic). Mies esittäytyy Garciniksi. Sitten ovi sulkeutuu lopullisesti ja leikki alkaa.

Kullekin huoneessa olijalle näyttää olevan itsestään selvää, että heidät on tuomittu kadotukseen, he eivät anele sääliä. He ovat tehneet eläessään ikäviä asioita. Arvoitus sen sijaan on, miksi juuri heidät kolme, toisilleen tuntemattomat, on määrätty samaan huoneeseen. Arvoitus alkaa ratketa likaisten elämäntarinoiden ja luonteenpiirteiden vähitellen paljastuessa. Kolmikko ei tule mitenkään toimeen keskenään, mutta ei pääse toisistaan eroonkaan. Sartren pirullinen nerokkuus tiivistyy Garcinin parahdukseen: ”Helvetti ­– se on muut ihmiset!”

Tyylikäs toteutus

Hurjanen kunnioittaa Sartren tekstiä ja myös Marika Kahran selkeä, tyylikäs lavastus on uskollinen alkuperäiselle idealle. Harmillista sen sijaan on, että näytelmästä on olemassa edelleen vain vanha Marja Rankkalan suomennos. Paikoin teksti on auttamattoman vanhanaikaista. Ei kukaan nykyään sano: ”annan palttua”, jos ei piittaa jostain vähääkään. Hoi ranskankielen taiturit, tässä olisi oivallinen käännöstyö!

Kolmikko näyttelee intiimissä tilassa varsin kelvollisesti yhteen. Riikonen on hahmossaan mainion lipevä ja jopa muistuttaa charmikasta ranskalaista säihkyvine silmineen. Lahdenmäki on konstailematon tiukan Inésin roolissa ja loihtii ilmoille komean, provosoivan laulunkin. Vojinovic on näyttävä leimahtelevana ja narsistisena Estellenä. Takautumat kunkin tekemine rikoksineen heräävät vaikuttavasti eloon.

Sisäiset helvetin lieskat?

Hurjanen on valinnut ohjauksessaan pelkistetyn tyylin. Hän luottaa näyttelijään ja ilmaisuun. Se on hyvä. Turhia kikkoja ei ole. Parhaimmillaan Suljetut ovet on hyvinkin tyylikästä salonkidraamaa. Tekotavassa on kuitenkin riskinsä.

Näin pelkistetyssä ja intiimissä ilmaisussa näyttelijöiden välisen kontaktin ja läsnäolon tulisi olla äärimmäisen virittynyttä. Nyt kontaktista puuttuu välillä intohimo, kipinöinti ja vaarallisuus. Hahmot eivät herätä kunnioittavaa pelkoa tai inhoa, vaan pikemminkin surumielisyyttä. Energisiä räjähdyksiä, joko henkisiä tai fyysisiä, ei näy.

Eihän Sartre mitään ihmishirviöitä ole luonutkaan, vaan moraalisesti löyhiä, turmeltuneita ihmisiä. Silti kukin on tehnyt moraalisesti hyvin vakavan rikoksen. Jossain siis pitäisi tuntua tai karvat nousta pystyyn, ovathan nämä hahmot helvetissä! Sisäistä lieskaa, ylpeyden, syyllisyyden ja häpeän ristitulta jäin kaipaamaan.

Tyyliuskollisuudesta, tarkasta dialogista ja etenkin harvinaisen helmen esiin kaivamisesta ehdottomasti komeat pisteet. Jään kiinnostuksella odottamaan Hurjasen seuraavaa eksistentialistista tulkintaa, olkoon kirjailijana Sartre tai miksei vaikka Albert Camus.