|
Teksti: Isabella Rothberg, Huvudstadsbladet
31.3.2012 Suomennos: Aila Herronen
Allendea, henkiä
ja taitavia harrastajia
Uteliaisuus sai minut lähtemään
Suvilahden vanhassa kaasutehtaassa sijaitsevaan Teatteri
Kultsaan. Kyseinen harrastajateatteri on nimittäin ensimmäisenä
Suomessa tuonut lavalle Isabel Allenden teoksen
Henkien talo.
Allenden vuonna 1982 ilmestynyt
esikoisteos on ehtinyt jo painua vähän unohduksiin,
mutta pitää yhä pintansa monien lempikirjojen ja -lukuelämysten
listojen kärkisijoilla.
Sen dramatisointi ja ohjaaminen ei ole ollut mikään
yksinkertainen tehtävä Terhi Tuomiselle, joka
opiskelee ohjaamista Metropolia-ammattikorkeakoulussa.
Monilla katsojilla on henkilökohtainen suhde teokseen,
ja lisäksi henkilöhahmojen ja sivujuonteiden huikea
määrä lupaa vaikeuksia.
Tuominen on yrittänyt ratkaista
ongelman karsimalla osan hahmoista. Vihreähiuksinen
Rosa ei ole fyysisesti läsnä lavalla, joskin hänet mainitaan
ja hän näkyy häivähdyksenä Alban (Tanja Nieminen)
smaragdinvihreissä hiuksissa.
Myös Blancan rakastaja, vallankumouksellinen Pedro Carcía
Kolmas, on pelkkä kitara – sanotaan, että hänen esikuvansa
oli vallankumouksellinen laulaja Victor Jara, jonka
musiikkia kuullaan esityksessä.
Niinpä näytelmässä keskitytään
Estebaniin (Tapio Rauvala) ja hänen selvänäkijävaimoonsa
Claraan (Virve Laasonen), Blanca-tyttäreen (Kati
Hynninen) ja lapsenlapseen Albaan. Kaksi ponchoihin
pukeutunutta kertojaa – Malla Herronen ja Kerttu
Könkkölä-Heinonen – kertovat väkevän chileläisen
sukukronikan uskottavasti ja mukaansatempaavasti.
Tuomisella on tuntuma tekstiin,
roolihenkilöihin ja maagiseen realismiin, joka on toteutettu
spartalaisen niukasti. Tosin tulos on jäsentelemätön
ja pitkäpiimäinen. Olisi ollut parempi jättää pois tiettyjä
sivuhenkilöitä ja sivukäänteitä, joita on yritetty väkisin
ahtaa mukaan. Mutta tunnelma on kohdallaan.
Se, että kyse on harrastajateatterista,
näkyy esillepanossa: lavastuksessa, kotikutoisessa rekvisiitassa
ja puvuissa. Näyttelijät ovat puolestaan taitavia. He
tulkitsevat tekstiä tunteella, hienovaraisesti ja uskottavasti,
ja heillä on kiitettävästi karismaa.
Vierailu Kultsaan tuo mieleen
Henkien talon ajattomuuden, etenkin Pinochetin diktatuurin
nousun, joka muodostaa romaanin poliittiset ja historialliset
puitteet.
Näin arabikevään jälkimainingeissa ja aikana, jolloin
taloudellista ja poliittista vakautta pyritään turvaamaan
kaikin keinoin, voi olla hyvä muistuttaa siitä, että
varsien karsiminen ei estä uusia siemeniä kasvamasta.
Kansan Uutiset julkaisi 30.3.2012
Anni-Helena Leppälän arvion.
Linkki PDF-muotoiseen tiedostoon
kuvassa.
|
